Synnytyshuoneita, naisten materiaalista kulttuuria ja museoita – konferenssikokemuksia Englannista

Kuvat ja teksti: Anna Niiranen 22.9.2016

Naisten historia – ketä kiinnostaa?

Vuonna 1991 perustetun naishistorian verkoston Women’s History Networkin jokasyksyinen konferenssi järjestettiin tänä vuonna Leeds Trinity University -yliopistossa, joka sijaitsee Leedsin suurkaupungissa Pohjois-Englannissa. Kaksipäiväisen konferenssin teemana oli hyvin laajasti ymmärrettynä naisten materiaaliset kulttuurit ja ympäristöt [Women’s Material Cultures / Women’s Material Environments]. Esitelmät sijoittuivat löyhästi materiaali-teeman ympärille – tutkijat eri yliopistoista, tutkimuslaitoksista ja museoista puhuivat muun muassa naisten yhteiskunnallisesta osallistumisesta, koulutuksesta, työnteosta, käsityöstä – ja synnyttämisestä.

kuva-1

Kuva 1. Raskausajan puku vuodelta 1902, käsinkirjottua silkkiä. Kuva: Anna Niiranen.

Konferenssin teema on historiantutkimuksessa ollut viime vuosina hyvin ajankohtainen. Varsin usein perinteinen tutkimus on ollut lähinnä kirjallisten lähteiden ja tekstien tarkastelua, käsitteiden merkitysten purkamista ja laajojen kontekstien löytämistä. Tutkimuksen niin sanottu uusi materiaalinen käänne on kuitenkin halunnut huomioida myös materiaalisen kulttuurin mahdollisuudet. Omaa tutkimusaihettani voi pitää tästä hyvänä esimerkkinä. Tutkiessani synnyttämisen kulttuurihistoriaa 1800-luvun Britanniassa olen huomannut, kuinka esineet itse asiassa auttavat joskus ymmärtämään aihetta syvemmin ja tarjoavat uusia – ja uskaltaisin jopa väittää – parempia näkökulmia kirjoitettuihin lähteisiin. Kiertäessäni Leedsin ja myöhemmin myös Manchesterin museoita sain nähdä 1800-luvun synnytyksissä käytettyä välineistöä, kuten erilaisia lääkkeitä, synnytyspihtejä ja kirurgisia apuvälineitä. Ehkä kiinnostavin konferenssimatkan aikana näkemäni asia oli kuitenkin Manchester Art Galleryssä näytteillä ollut kirjottu silkkinen puku 1900-luvun alkupuolelta, joka oli suunniteltu raskausajan vaatteeksi (kuva 1).  Ihannetapauksessa historiantutkimus ja eri alojen museot voisivat hyvin yhdistää osaamisensa: kriittinen kontekstoiva tiedontutkimus saisi rinnalleen konkreettiset esineet ja materiaaliset ympäristöt. Women’s History Networkin konferenssissa erityisen ilahduttavaa olikin pohjoisenglantilaisten museoiden läsnäolo molempina konferenssipäivinä – Illustrated talk -osioissa meillä oli mahdollisuus esimerkiksi kokeilla museoesineistä tehtyjä jäljennöksiä, kuten kenkiä ja korsetteja.

Konferenssin kutsutut key note -puhujat, Dr Jane Hamlett (Royal Holloway, University of London) ja professori Yosanne Vella (University of Malta) käsittelivät luennoissaan historiantutkimusta ja -opetusta naisnäkökulmasta. Materiaalista kulttuuria paljon tutkineen Hamlettin esitys keskittyi 1800- luvun ja 1900-luvun alun koulurakennuksiin ja tyttöjen kouluttamiseen, siis kuinka koulujen opetus- ja asuintilat oli suunniteltu ja miten oppilaiden sukupuoli näkyi viktoriaanisten ja edvardiaanisten koulurakennusten arkkitehtuurissa, tekstiileissä, tauluissa ja huonekaluissa. Vellan puheenvuorossa kerrattiin aluksi naishistorian tutkimuksen vaiheita ja keskityttiin sen jälkeen eurooppalaisten nykykoulujen opetukseen. Miten naiset ja naishistoria pitäisi huomioida opetuksessa, kun esillä ovat yleensä (suur)miehet ja historian suuret linjat, sodat, talous ja politiikka? Onko naisilla edes omaa historiaa?

1800-luvun synnytyshuoneen ideaalit

Omassa esityksessäni kokosin yhteen väitöskirjani alkuperäislähdeaineiston kuvauksia 1800-luvun synnytyshuoneista. Olen tutkimustani varten lukenut naisille suunnattuja opaskirjoja, joissa käsiteltiin avioliittoa, raskausaikaa ja synnyttämistä. 1800-luvun Britanniassa suurin osa synnytyksistä tapahtui kotiolosuhteissa ja siksi myös lääkäreiden kirjoittamisessa opaskirjoissa naisia neuvottiin varustamaan koteihinsa synnytystä ja lapsivuodeaikaa varten sopiva tila. Tämän synnytykseen soveltuvan tilan tuli olla valoisa ja viihtyisä huone, jota saattoi helposti tuulettaa ja pitää puhtaana. Huoneessa piti ilmanvaihtoa varten olla oma tulisija ja helposti avattavat suuret ikkunat. Erityisen tärkeä immateriaalinen synnytystilan ominaisuus oli hiljaisuus – synnytyshuoneen oli hyvä sijaita talon rauhallisimmassa paikassa, kaukana talon omista tai kadun äänistä. Huoneen ideaalilämpötila oli noin 16–17 astetta.

Synnytyshuoneen sisustus noudatti myös lääketieteellisiä suosituksia. Kalustuksen piti olla niukkaa ja vain välttämättömin oli tarpeellista. Tärkein yksittäinen huonekalu oli sänky, jossa synnytyksen ponnistusvaihe ja lapsen syntymä tapahtui. Sitä varten kapea synnytyssänky – jossa mieluiten oli rautakehikkoinen runko ja päädyt – piti peittää erityisellä suojakankaalla, joka saattoi olla nahkaa, kumikangasta tai paksua paperia. Vuodevaatteiden tuli olla kevyitä mutta lämmittäviä ja alla piti olla kova ja kiinteä hevosenjouhipatja. Vuoteen päällä ei saanut olla kangaskatoksia tai minkäänlaisia vuodeverhoja. Lääkärit kuitenkin pitivät synnytyshuoneen yleistä viihtyisyyttä tärkeänä ominaisuutena, sillä oppaiden ideaalitapauksissa uusi äiti vietti synnytyksen jälkeen samassa huoneessa myös noin kuukauden pituisen lapsivuodeajan. Eräs tutkimani lääkäri suosittelikin synnytyshuoneen ikkunoihin punaisia verhoja, sillä se oli kirjoittajan mielestä ”iloinen väri” – toisin kuin esimerkiksi vihreä.

Ehdin esitellä lyhyesti myös 1800-luvun lääkärilaukun sisältöä: lääkärillä oli synnytyspihtien ohella tavallisesti mukanaan myös erilainen valikoima ruiskuja, neuloja, katetreja ja sisätutkimuksessa tarvittavia liukasteaineita, kuten rasvaa tai vaseliinia. Kivunlievitystä varten laukkuun oli pakattu kloroformia, nukutusainetta sekä oopiumia tai laudanumia, joka oli oopiumin ja alkoholin seos. Ikävämpi käyttötarkoitus oli erilaisilla koukuilla ja lävistimillä, joilla lääkäri joutui hätätilanteissa paloittelemaan sikiön kohtuun. Keisarileikkaus oli tulehdusriskin vuoksi 1800-luvulla hyvin vaarallinen operaatio, joten lääkärit yrittivät tavallisesti pelastaa äidin hengen niissä tilanteissa, joissa synnytys oli estynyt. Nämä operaatiot olivat kuitenkin suhteellisen harvinaisia ja osa lääkärilaukun apuvälineistä oli mukana vain varalta. Suurin osa synnytyksistä sujuikin ilman suurempia komplikaatioita.

Leeds – arkkitehtuurillinen tilkkutäkki ja kaupungin kiinnostavin museo

kuva-2

Kuva 2. Leedsin kaupungintalo. Kuva: Anna Niiranen.

Länsi-Yorkshiressa sijaitseva Leeds on 1200-luvulla perustettu pohjoisen kauppapaikka ja Englannin villateollisuuden keskus. Se ei ole mikään pikkukaupunki – Leedsin suurkaupunkialueella elää noin 1,7 miljoonaa ihmistä ja itse kaupungissakin on yli 700 000 asukasta. Tarkat tilastot vaihtelevat, mutta Leeds on asukastiheydeltään todennäköisesti Englannin kolmanneksi suurin kaupunki Lontoon ja Birminghamin jälkeen.[1] Se on myös opiskelijoiden ja tutkimuksen keskus: Leedsissä  on yhteensä neljä yliopistoa ja suuri määrä muita oppilaitoksia.

Ulkoisesti kaupunki on kirjava tilkkutäkki. Vihreää sen sävyissä on kuitenkin yllättävän vähän – ydinkeskustan alueella ei ole viihtyisiä pikkupuistoja eikä juurikaan edes puita. Leedsiä ei voi siksi pitää erityisen kauniina kaupunkina – keskusta on ahdas, ruuhkainen ja täynnä autoja. Monien englantilaisten kaupunkien tavoin siellä on kuitenkin paljon ajallisia ja arkkitehtuurisia kerrostumia: ydinkeskusta on yhdistelmä persoonatonta lasiarkkitehtuuria, korkeita tornitaloja ja suuria kauppakeskuksia ja toisaalta punaista tiiltä, kalkki- ja hiekkakiveä ja 1800-luvun monumentaalirakentamista. 1850-luvulla valmistunut mahtipontinen, mutta huonokuntoinen kaupungintalo muistuttaa Leedsin menneisyydestä Pohjois-Englannin teollistuneena talouskeskuksena (kuva 2).

Kaupunki on myös nykyisin iso rakennustyömaa. Se on erityisen tunnettu uudesta rohkeasta arkkitehtuuristaan. Itselleni tämä osa kaupunkia jäi vieraaksi: kaupunkisuunnittelija näyttää tiputelleen rakennukset keskustan kortteleihin silmät sidottuina ja vanha rakennuskanta on raivattu paikoin kokonaan pois. Kaikkia se ei silti näytä vaivaavan: jäin toisen konferenssipäivän aamuna ottamaan kuvaa John Lewis -tavarataloketjun uudesta keskeneräisestä myymäläkompleksista (kuva 3), kun ohi kävellyt nainen pysähtyi ihastelemaan merkillistä salmiakkiruutuista rakennusta: ”It’s amazing, isn’t it!”

kuva-3

Kuva 3. Pala Leedsin uudempaa arkkitehtuuria. Kuva: Anna Niiranen.

Uuden arkkitehtuurin ihmeellisyydestä voi olla montaa mieltä, mutta joka tapauksessa Leeds kasvaa koko ajan ja uusia toimisto-, liike- ja asuintiloja tarvitaan. Ydinkeskustan ulkopuolella kaupunki levittäytyykin laajalle. Se muuttuu nopeasti tyypilliseksi englantilaiseksi kylämaiseksi maisemaksi – suuria puistoalueita, pieniä kirkkoja, kauppoja, kerrostalotorneja, pubeja ja keskiluokan tiilisiä terassi- ja bungalowtaloja, joissa useimmissa on englantilaiseen tapaan hyvin hoidettu puutarha tai kukkapenkki. Mittakaava on ihmisläheisempi kuin keskustassa ja puitakin riittää.

kuva-4

Kuva 4. Thackray Medical Museum. Kuva: Anna Niiranen.

Vierailin ennen konferenssia lääketieteen historiaan erikoistuneessa Thackray Medical Museumissa, joka sijaitsee St Jamesin sairaala-alueella kolmisen kilometriä Leedsin keskustasta (kuva 4). Museo on perustettu vuonna 1997, se on yksityisesti ylläpidetty erikoismuseo, joka esittelee pääasiassa 1800- ja 1900-lukujen länsimaisen lääketieteen historiaa. Näyttelykäsikirjoituksen näkökulmaa voisi hyvin pitää perinteisenä lääketieteen historiankirjoituksena, sillä näytteillepanoista kuvastui vahva usko edistykseen ja lääketieteen kehitykseen. Epäonnistumisia ei museossa juurikaan esitelty, ellei sellaiseksi halua laskea alakerroksen viktoriaanista katunäkymää vuodelta 1842. Työläisten ja köyhien elämä näyttäytyi erityisen lohduttomana: pimeyttä, likaa, rottia, pahoja hajuja ja parantumattomia sairauksia. Museokävijä sai valita itselleen henkilöhahmon, jonka kohtaloa seurattiin näyttelyn läpi – omani oli 27-vuotias ompelijaleski Mary Holmes, joka kuoli 29-vuotiaana tuberkuloosiin (kuva 5). Kaikkein hurjin dioraama oli kuitenkin näkymä 1800-luvun leikkaussaliin, jossa menossa oli tehdasonnettomuudessa pahasti vammautuneen Hannah-työläistytön jalan amputointioperaatio (kuva 6).

kuva-5

Kuva 5. Museossa valittiin henkilöhahmo, jonka tarinaa seurattiin näyttelyn läpi. Kuva: Anna Niiranen.

kuva-6

Kuva 6. Dioraama 1800-luvun amputaatiosta. Kuva: Anna Niiranen.

Itseäni museossa kiinnosti eniten toisen näyttelykerroksen Having a Baby -galleria, jossa esiteltiin synnyttämisen historiaa, apuvalineitä, kivunlievityksen kehitystä ja muutoksia hoitokäytänteissä. Näyttelyssä yritettiin rakentaa vertailukohtaa 1800- luvun ja nykyajan synnytysten välille, mutta toteutus ei ollut erityisen onnistunut (kuva 7). Miksi 2000-luvun synnytyksessä paikalla ei ollut ketään, ei edes synnyttäjää? Paremmin avautui koko seinän laajuisen vitriinin sanoma, jolla todennettiin äitikuolleisuuden dramaattista laskua Englannissa ja Walesissa – yksi kipsinen raskausmaha kuvasi kuolemaa lapsivuoteessa tai synnytyksessä suhteessa jokaiseen 400 synnytykseen. Jokainen museokävijä ymmärsi varmasti seinämän viestin hyvin: 1900-luvun lopun tilanne näyttää valoisalta verrattuna 1800-luvun hirvittäviin lukuihin (kuva 8).

kuva-7

Kuva 7. 1800-luvun ja 2000-luvun synnytykset vastakkain. Kuva: Anna Niiranen.

kuva-8

Kuva 8. Seinävitriini kuvaa äitikuolleisuuden laskua Englannissa ja Walesissa 1800-luvulta 1900-luvun loppuun. Kuva: Anna Niiranen.

Kaiken kaikkiaan museo oli hyvin kiinnostava kokonaisuus ja kattava johdanto länsimaisen lääketieteen historiaan. Suosittelen vierailua sinne, jos aikaa Leedsissä on edes muutaman tunnin verran.

 

Konferenssin sivut:

https://whn2016.wordpress.com/

Leedsistä kiinnostuneille:

http://www.visitleeds.co.uk/#

Lääketieteen historian museosta kiinnostuneille:

http://www.thackraymedicalmuseum.co.uk/

[1] http://www.citymayors.com/gratis/uk_topcities.html (viitattu 19.9.2016).

Mainokset

Between Body and Mind – jotain kehosta, mielestä, sielusta ja ympäristöstä

Kirjoittaja: Saara-Maija Kontturi

Miten tunteet ja mielen sairaudet ilmenevät kehollisesti? Missä on mielen ja kehon raja ja miten niiden on nähty vaikuttavan toisiinsa? Miten tunteista kerrottiin ja miten niitä selitettiin ennen kuin niille oli annettu niiden nykyisiä nimityksiä ja merkityksiä?

Muun muassa näihin kysymyksiin pohdittiin vastausta Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella 7.-8. kesäkuuta järjestetyssä 14. vuosittaisessa Kustaa Vaasa -konferenssissa Between Body and Mind. Järjestäjinä olivat laitoksen Terveys ja hyvinvointi -keskittymä sekä Early Modern Morals -keskittymä. Konferenssin kattoteemoja olivat emootiot, keho, terveys ja medikalisaatio, joihin liittyen kuultiin yhteensä 13 esitystä ja kolme keynote-luentoa.

Emootiot, tunteet ja mielialat ovat myös menneisyyden tutkimuksessa antoisa näkökulma niiden biologisen universaaliuden ja toisaalta kulttuurisen ja yksilöllisen tapauskohtaisuuden vuoksi. Tunteet ovat vuorovaikutuksellisia: tunteiden kokija saa vaikutteet tunteilleen ympäristöstään, käsitteellistää ja jäsentää kokemustaan omassa kulttuurisessa viitekehyksessään ja viestii tunteitaan muille. Tunteet eivät vain tapahdu, ne myös luodaan ja rakennetaan. Ne vaikuttavat kehoon ja keholliseen ilmaisuun ja keho (terveydentila, ulkomuoto) vastaavasti aiheuttaa tunnetiloja itsessä ja muissa. Tunteita voidaan tarkastella sisäisesti kokemuksina ja ulkoisesti käytöksenä, ilmenemismuotoina sekä ympäristön reaktioina. Tunteet liittyvät läheisesti terveyteen ja sairauteen: liialliseksi koetusta tai sopimattomasti ilmenevästä tunteesta medikalisoidaan sairaus, ja positiiviset tunteet määrittävät terveyttä.

Suuri osa konferenssin esityksistä koski tavalla tai toisella mielen sairauksia. Monissa esityksissä pyrittiin määrittelemään, mitä mielisairaudet ovat missäkin ajassa ja kulttuurissa tarkoittaneet; yhteinen määritelmä oli, että mielen sairaus/hulluus tarkoittaa käytöstä, jota ympäröivä yhteiskunta pitää jollakin tavalla epätoivottuna. Näin hulluuden historiallisessa kontekstissa määritteli myös Christian Laes, joka piti luentonsa esimodernien yhteiskuntien mielisairaaloista. Tärkeä rajanveto on myös ei-toivotun ja siedetyn välillä: milloin katsottiin parhaaksi eristää potilas sairaalaan?

Omalla keholla voitiin ilmentää tunteita, identiteettiä ja statusta. Anu Korhonen piti luentonsa hiuksiin liitetyistä merkityksistä varhaismodernissa Englannissa: mitä hiukset kertoivat kantajansa sukupuolesta, asemasta, iästä, luonteesta ja terveydestä? Hiuksista huolehtiminen asianmukaisella tavalla oli tärkeää, mutta tärkeää oli myös erottaa ”tarpeellinen” ja ”tarpeeton” hiustenhoito: terveydelliset syyt olivat hyväksyttäviä, pelkästään ulkonäkösyyt olivat turhamaisuutta ja syntiä. Samoin ajateltiin vaatetuksesta 1700-luvun lopun Ruotsissa, kuten kuultiin Mikael Almin luennolla. Jokaisen odotettiin tiedostavan oman sosiaalisen asemansa myös pukeutumisessa – yhtäältä kyse oli yhteiskunnan statuserojen ylläpitämisestä, toisaalta Jumalan järjestyksen kunnioittamisesta. Kehoa ja terveyttä määrittävänä alettiin nähdä myös hygienia. Maria Pirogovskaya kertoi esityksessään siitä, miten likaisuuden, hajujen ja sairauden herättämä inho liittyivät hygienian kehittymiseen ja modernisaatioon Venäjällä 1800-luvulla.

Monet esiintyjät löysivät yhteisen tutkimushaasteen käsitteistä ja niiden merkityksen muuttumisesta. Melankolian, masennuksen, trauman ja vammaisuuden kaltaisten käsitteiden nykyinen merkitys sotkee herkästi ilmiöiden tutkimista menneisyydessä. Tähän keskusteluun ottivat kantaa mm. Riikka Miettinen esityksessään melankoliasta varhaismodernin ajan Ruotsissa ja Suomessa, Jenni Kuuliala esityksessään vammaisuuden kuvauksista myöhäiskeskiajalla sekä Annastiina Mäkilä esityksessään masennuksen ymmärtämisestä Turun yliopiston psykologikoulutuksessa 1900-luvun loppupuolella. Sivusin aihetta myös omassa esityksessäni Ruotsin valtakunnan 1700- ja 1800-luvun piirilääkäreiden potilaista, joilla oli jokin mielen sairaus.

Käsitteiden tutkimisen lähtökohta on auttamatta anakronistinen, ja mitä vanhemmista käsitteistä puhutaan, sitä todennäköisempää on, että niiden merkitys on muuttunut jopa moneen kertaan ja tutkijan kannalta hankalasti kerroksittain: vanhemmat ja uudemmat käsitykset esimerkiksi melankoliasta ovat voineet elää pitkään rinnakkain ja sulautua toisiinsa. Tutkimuskirjallisuudessa näiden käsitteiden pitkäaikaisen muutoksen käsittely on jäänyt aukkoiseksi – ymmärrettävästä syystä. Pelkästään yhden aikakauden ja kulttuurin käsitysten hahmottaminen vaatii syvempää ymmärrystä koko kontekstista ja kehityksen jatkumosta, ja käsitteiden muutosten hahmottaminen voi olla vaikeaa lähteistä, joissa uusien käsitysten omaksuminen näkyy asteittain. Sen lisäksi, että kussakin kulttuurissa on yhteisiä käsityksiä tietyistä sairauksista, yksilöillä on myös omat, kokemuksista ja muiden ympäristöjen vaikutteista kumpuavat tapansa ymmärtää sairautta.

Menneisyyden käsityksille tyypillistä on ollut teorioiden, rajanvetojen ja määritelmien häilyvyys. Mieli ja keho ymmärretään nykyisin huomattavasti erillisempinä kuin menneisyydessä. Tunteiden ja terveyden historian kentällä niitä voidaan ajatella eräänlaisena akselina, jossa vain harva tunnetila, oire tai sairaus asettui selvästi toiseen päähän. Menneisyydessä mielen sairauksien on ajateltu ilmenevän hyvinkin fyysisin oirein. Myös tunteita on aina kuvattu kehollisina, esimerkiksi sitä, miltä suru ja pelko tuntuvat. Surun ajateltiin jopa tappavan: Kirsi Kanervan esityksessä kuultiin, että keskiajan Islannissa itsemurha oli ”suruun kuolemista”, mikä kertoo tunteille annetusta vallasta ja voimasta: niiden katsottiin voivan taivuttaa ihmisen perustavimmanlaatuisen vaiston, selviytymisvaiston. Toisaalta luonnolliseen kuolemaan ja erityisesti marttyyrikuolemaan liitettiin 1700- ja 1800-luvulla myös positiivisia pyhyyden ja ilon tuntemuksia, kuten kuultiin Päivi Räisänen-Schröderin esityksessä jesuiittojen kuolemakäsityksistä.

Kehollistaminen on ilmeisen universaali ja luontainen tapa käsitellä tuntemuksia. Ville Kivimäki kertoi suomalaisten sotilaiden tavasta käsittää sotatraumansa myös fyysisinä, konkreettisina vammoina. Sittemmin onkin kysytty, onko esimerkiksi posttraumaattisessa stressihäiriössä lopulta kyse enemmän fyysisestä vammasta. Pekka Pietilä muistutti esityksessään, että historiantutkimus saattaa redusoida tunteiden kokemusta liiaksikin kulttuuriseen näkökulmaan. Ns. neurohistoria pyrkii yhdistämään metodisesti neurotieteet ja kokemuksellisen, kulttuurisen lähestymistavan.

Esiin tuotiin myös yksilön vastuu omasta poikkeavasta käytöksestään. Jari Eilolan esityksessä käytiin läpi noituustapauksia, joissa vedottiin sairauteen oudon käytöksen syynä ja pyrittiin näin vapautumaan syytöksistä. Eräiden ihmisryhmien, kuten vanhusten ja lasten, kohdalla tunnustettiin myös luontainen ”heikko mieli”, joka helpommin altisti normeihin sopimattomalle tai rikolliselle käytökselle. Sari Katajala-Peltomaan esityksessä kuultiin, että keskiajalla demonisen riivauksen kohteeksi joutunutta henkilöä ei pidetty vastuullisena käytöksestään. Näin ollen myös suhtautuminen riivattuun oli pääasiallisesti myötätuntoista, ei niinkään pelkoa tai inhoa.

Tunteiden ja mielen sairauksien kuvauksissa tutkijalle ongelmallista on paitsi käytetty kieli ja sen muuttuneet merkitykset, myös kuvausten näkökulma ja yksipuolisuus. Tunteiden kokijaa ja ilmaisijaa on kuvattu tavallisesti tarkkailevan tai hoitavan tahon näkökulmasta. Valta ja status, sosiaaliset erot ja hoitosuhde ovat määrittäneet sitä, miten hoidon tai tutkimuksen kohteena olevaa henkilöä on kuvattu asiakirjalähteissä. Näistä lähteistä voi kuitenkin olla vaikea tavoittaa varsinaisia tunteita. Anu Rissanen kertoi Suomen 1900-luvun alkupuolen mielisairaanhoidosta ja siitä, miten potilasasiakirjoissa on kuvattu potilaiden tunteita – yleensä negatiivisiin tunteisiin keskittyen – ja pohdittu sitä, onko mielisairailla ylipäätään tunteita. Medikalisoituina ne voidaan kuvata vain ”käytöksenä” tai ”oireina”. Lähteiden ongelmista puhui myös Raisa Toivo, joka on tutkinut maallikkorukouksia tuomiokirja-aineistosta ja kertoi esityksessään siitä, miten tuomiokirjojen kaltaisista virallisuuteen pyrkivistä asiakirjoistakin voidaan tavoittaa syntiin, Jumalan tahtoon alistumiseen ja myötätuntoon yhdistettyjä käsityksiä ja tuntemuksia.

Between Body and Mind tarjosi mielenkiintoisia yhteisiä kysymyksiä ja yllättäviä vastauksia aiheista, jotka sivusivat toisiaan, vaikka koskivat hyvinkin erilaisia aikakausia ja kulttuureja. Tunteiden kokeminen yhdistää kiehtovalla tavalla nykyihmisen ja menneisyyden ihmisen, vaikka tavat selittää ja ymmärtää niitä ovat vaihdelleet ja vaihtelevat nykyisinkin kulttuurista toiseen. Emootioiden historiallisessa ja kulttuurisessa käsittelyssä on tilausta laajemmille, kokonaisuuksia ja kehityskulkuja selvittäville tutkimuksille.

Kun maailman täyttää pelko – lastensuojelun menneisyyden epäkohdat ja kaltoinkohtelu

 

Kirjoittaja: Johanna Koivisto

Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitos yhdessä sosiaalityön oppiaineen tutkijoiden kanssa toteutti Sosiaali- ja terveysministeriön tilaaman selvityksen lastensuojelun menneisyydestä. Selvityksen keskiössä oli ensimmäisen lastensuojelulain aika (1937–1983) ja sen aikana tapahtuneet epäonnistumiset: lasten kohtaama kaltoinkohtelu, fyysinen, henkinen ja seksuaalinen väkivalta eri muodoissaan. Selvitys toteutettiin haastatteluina, joihin halukkaat saattoivat vapaaehtoisesti ilmoittautua. Tutkijaryhmät jalkautuivat kentälle pareittain ja matkasivat halki Suomen ihmisten koteihin kuulemaan lapsuuden kertomuksia ja kokemuksia. 6.4.2016 julkaistu selvitystyön raportti perustuu 299 haastatteluun ja laajaan aikalaismateriaaliin.

Selvitystyön tavoitteina oli ensinnäkin tuottaa tietoa lastensuojelun menneisyydestä ja sen epäonnistumisista. Toisena tehtävänä oli tunnistaa ja tunnustaa epäonnistuminen ja tuoda se esille. Kolmantena tehtävänä oli nykyisen ja tulevaisuuden lastensuojelutyön kehittäminen: mitä menneisyydestä voidaan oppia.  Selvityksen tavoitteena oli kerätä kokemuksia useasta näkökulmasta. Suurin osa haastatteluun osallistuneista oli itse kaltoinkohtelua kokeneita, lapsuudessaan sijoitettuna olleita. Lisäksi haastattelimme parisen kymmentä työntekijää ja muutamia, jotka olivat tavalla tai toisella seuranneet sivusta sijoitetun lapsen kohtaamaa kaltoinkohtelua. Haastateltujen sukupuolijakauma säilyi pitkälle työn edetessä tasanumeroissa naisten ja miesten välillä. Lopulta naisia oli kuitenkin hienoisesti enemmän kuin miehiä (58 %). Suurin osa kokemuksista ajoittui 1950-1970-luvuille.

Selvityksen mukaan kaltoinkohtelua tapahtui monella tasolla. Kaltoinkohtelu saattoi olla rakenteellista, järjestelmästä johtuvaa, kuten esimerkiksi tietämättömyyttä siitä, mitä tapahtuu. Toisaalta lapsen perushoitoa, kuten vaatteista, ruoasta ja terveydestä huolehtimista saatettiin laiminlyödä. Väkivalta saattoi olla henkistä, fyysistä tai seksuaalista. Usein erilaiset kaltoinkohtelun muodot kietoutuivat yhteen, luoden lapselle epävarman ja ahdistavan elinympäristön.

Lapsuus oli ollut monilla hyvin rikkonainen, jo biologisessa perheessä. Monet kertoivat biologisen perheen ongelmista: köyhyydestä, sairauksista, alkoholi- ja päihdeongelmista, avioerosta ja monista muista ongelmista, jotka lopulta johtivat sijoitustapahtumaan. Toisaalta sijoituksen syy saattoi olla suojelukasvatuksellinen ja johtua esimerkiksi koululintsaamisesta, alkoholikokeiluista tai lievistä rikoksista. Yhteistä kertomuksille oli, että sijoitustapahtuma saattoi tulla yllättäen ja harvalle kerrottiin mitä seuraavaksi tapahtuu. Tietämättömyys omasta elämästä oli yksi rakenteellisen väkivallan muodoista, josta moni haastateltava kertoi. Heille ei kerrottu mitä tapahtuu seuraavaksi, minne lapsi joutuu, tai koska sieltä voi päästä pois. Toisaalta myöskään sijoituspaikan vaihtoja tai sijoituksen päättymistä ei aina alustettu millään tavalla. Keskimääräisesti laskettuna sijoituspaikkoja oli 2,7 / lapsi, mutta joillakin sijoituspaikkoja saattoi olla useitakin kymmeniä. Maantieteellisesti sijoituspaikat saattoivat vaihdella suurestikin. Hämmennys oli suuri, kun tuttu elinpiiri vaihtui aivan toisenlaiseen, esimerkiksi kaupungista maaseudulle.

Sijoittamisen tavoitteena oli taata lapsille turvallinen lapsuus. Selvitystyö osoittaa, että näin ei aina käynyt ja lapsi saattoi joutua väkivaltaiseen ympäristöön niin perheessä kuin laitoksessakin. Ruumiillinen kurittaminen oli aikanaan arkipäivää monille lapsille, ja sijoitetut lapset saivat tästä osansa. Lapsen itsensä metsästä hakema Koivuniemen herra oli ahkerassa käytössä, usein ahkerammassa kuin perheen biologisten lasten kohdalla. Kurittaminen saattoi kääntyä brutaaliksi väkivallaksi ja olla ajoittain jopa systemaattista.

Väkivaltaa tapahtui toisaalta aikuisten ja lasten välillä sekä lasten kesken. Laitoksissa lasten väliseen väkivaltaan ei aina puututtu. Syyksi haastateltavat arvelivat sitä, että henkilökunta ei tiennyt asiasta tai heillä ei ollut halua tai välineitä puuttua väkivaltaan. Erityisesti koulukoteihin oli syntynyt väkivaltainen kulttuuri. Kaikki koulukodeissa olleet kertoivat väkivallasta, jota olivat joko itse kokeneet tai nähneet kohdistuvan toisiin. Lasten kesken oli myös seksuaalista hyväksikäyttöä aina seksuaalisesta vihjailusta rajuun seksuaaliseen väkivaltaan. Useimmiten tekijä oli uhriaan hieman vanhempi ja asemaltaa korkeammalla laitoksen hierarkiassa. Aikuisten tekemä seksuaalinen väkivalta taas oli pääsääntöisesti miesten tekemään ja tyttöihin kohdistamaa, mutta myös naiset olivat tekijöitä ja pojat uhreja.

Monet haastateltavista halusivat erikseen vakuuttaa, että puhuvat totta. Heidän kertomaansa kuunnellessa ajatteli lähinnä, että ei tämmöistä kukaan voi keksiäkään. Kertomukset herättivät usein ajatuksen siitä, kuinka ihmisten pahoinvointi ja silkka pahuuskin purkautuvat arkisissa tilanteissa, kohteenaan sille syytön lapsi.

Yksi leimaava piirre kertomuksille oli pelko. Pelko kehittyi sijoituspaikassa vähitellen, sillä harvalla oli luotettavia aikuisia ympärillä, joihin olisi voinut hankalissa tilanteissa tukeutua. Pelko lyömisestä, huutamisesta, koskettelusta, aikuisten välisestä väkivallasta ja esimerkiksi uskonnollisesta väkivallasta oli läsnä. Pelko ulottui joidenkin kohdalla myös kouluun, jossa sijoitettu lapsi kohtasi kiusaamista lasten tai opettajan taholta. Pelko sai haastateltavat varpailleen ja elämän epävarmuus näkyi myös aikuisuudessa. Haastateltavat kertoivat vaikeuksista luottaa toisiin ihmisiin. Pitkien ja pysyvien ihmissuhteiden luominen ei ollut helppoa aikuisenakaan. Sijoituksen jälkeen saattoi olla tilanteessa, ettei ollut ketään, joka auttaisi vaikean paikan tullen, koska biologiseen perheeseen ei ollut enää siteitä ja sijoituksen aikuiset eivät välttämättä halunneet olla enää tukena nuoren aikuisen elämässä. Luottamus itseen, muihin ja yhteiskuntaan oli monilla koetuksella.

Yksi merkittävä selvityksen tulos oli, ettei lasten sijoituspaikkoja valvottu lain edellyttämällä tavalla. Valvonta kehittyi tutkitulla ajanjaksolla parempaan suuntaan: valvontaa oli tiheämmin ja lapsi saattoi keskustella asioista yhä useammin kaksin sosiaalityöntekijän kanssa. Laitoksissa kuitenkin oli yleistä, että valvonta jäi pääasiassa keskusteluiksi laitosjohdon kanssa. Perheiden valvonta taas tarkoitti sosiaalityöntekijän tekemiä kotitarkastuksia, joissa keskusteltiin perheen kanssa. Perheiden yksityisyys oli kuitenkin suurta, ja yhden vuosittaisen tarkistuskäynnin avulla oli vaikea havainnoida mahdollista kaltoinkohtelua. Lisäksi haastatellut kertoivat niin sanotusta kaksinkertaisesta kaltoinkohtelusta: joissain tapauksissa sosiaalihuollolla oli tieto, että lapsella on paha olla sijoituspaikassaan, mutta asialle ei tehty mitään.

Historiantutkijan näkökulmasta projekti oli äärimmäisen mielenkiintoinen sen ainutlaatuisuuden, merkittävyyden ja monitieteisyyden takia. Siinä missä aiempi kokemukseni aineiston keräämisestä tarkoitti arkistomateriaalin kokoamista, tässä projektissa kohdattiin tutkimuskohde oikeassa elämässä, ihmisenä. Vaikeiden asioiden käsitteleminen ja yksityisyyden suojaaminen ohjasi koko projektin kulkua. Haastatteluaineiston anonymisointi ja turvaaminen yksityisyydensuojan kunnioittamiseksi osoittautuivat tärkeäksi niin haastateltaville kuin tutkijaryhmällekin. Luottamus tutkijoiden ja haastateltavan välille ei syntynyt mutkattomasti, varsinkin kun monien kokemukset esimerkiksi virkamiehistä oli pääasiassa hyvin negatiivinen. Vaikka haastateltava sai vain palasen ihmisen elämästä, syntyi haastateltavan ja haastattelijan välille ainutlaatuinen parituntinen, jonka aikana ihmiselle annettiin tilaisuus – ehkä jopa ensimmäistä kertaa – kertoa kokemuksistaan, niin, että joku oli todella kiinnostunut ja valmis kuuntelemaan. Kunnioitus haastateltavia kohtaan oli tutkijaryhmän sisällä todella valtava.

Raportin julkistamisen yhteydessä järjestettiin seminaari Lastensuojelun menneisyys  – entä tulevaisuus?, jossa keskusteltiin lastensuojelun tämän hetken tilaisuudesta ja siitä, mitä menneisyydestä voisi oppia. Raportti herätti runsasta kiinnostusta lastensuojelun ammattilaisten keskuudessa. Monet olivat yhtä mieltä siitä, että raportissa esiin tulleet kaltoinkohtelut eivät olleet vieraita tämän päivänkään lastensuojelun työntekijöille. Ulkopuolisen silmin seurattuna jäi kuva, että lastensuojelussa riittää vielä runsaasti tekemistä, vaikka se toki on kehittynyt ja muuttunut vuoden 1983 jälkeenkin. Muutama päivä raportin julkistuksen jälkeen Vantaan kaupungin lastensuojelun työntekijät tekivät kantelun omasta työpaikastaan Aluehallintovirastolle. Kantelussa kerrottiin siitä, että lastensuojelun resurssit ovat vähäiset, ja se antaa mahdollisuuden siihen, että kertomukset menneisyydestä voivat toistua. Monet haastateltavista kertoivat haastatteluun osallistumisen syyksi sen, että he halusivat kantaa oman kortensa kekoon siinä, ettei kukaan lapsi nyt tai tulevaisuudessa kohtaisi samankaltaista väkivaltaa kuin he itse. Useat ottivat esille vuoden 2014 äitienpäivänä kuolleen Eerikan tapauksen, jossa lastensuojelun epäonnistuminen tuli ilmi traagisella tavalla. Ajatellen menneisyyttä ja tulevaisuutta, olisi aika pysähtyä miettimään, miten lasten elämää Suomessa voi turvata vielä paremmaksi. Selvitystyön ohjausryhmän puheenjohtaja Päivi Voutilaisen puhetta raportin julkistusseminaarissa lainaten: jokainen meistä voi ”Ymmärtää, hyväksyä, puuttua, kuulla, kuunnella ja olla läsnä”.

Koossa on nyt mielenkiintoinen aineisto, josta riittää tutkittavaa vielä moneen tutkimukseen. Toistaiseksi ei ole tietoa, milloin ja mitä aineistosta siirretään Yhteiskuntatieteelliseen tietoarkistoon tutkimuskäyttöön. Kaiken kaikkeaan koossa on arvokasta tietoa kokemuksesta, lapsuudesta, perheistä, sukupuolesta, tasa-arvosta, terveydestä ja hyvinvoinnista. Kunnioitus haastateltavia kohtaan ja eettisten periaatteiden noudattaminen täytyy kuitenkin aineiston kanssa muistaa joka hetkessä. Haastateltavat eivät kertoneet elämästään siksi, että niillä täytettäisiin keltaisen lehdistön sivuja sosiaalipornolla tai kauhistelulla.

 

Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja lasten kaltoinkohtelu 1937–1983

”Parisataa lasta ei ole kenenkään vastuulla” – lastensuojelun työntekijät tekivät kantelun omasta työpaikastaan Vantaalla

 

 

STRONG IS THE NEW SKINNY  

Kirjoittaja: Tuomas Laine-Frigren

Tämän kirjoituksen aiheena on Viivi Rintasen sarjakuva Mielisairaalan kesätyttö (Suuri Kurpitsa, 2015). Rintasen teos herätti jo ilmestyessään paljon huomiota ja monet pitivät sitä jopa vuoden parhaana sarjakuva-albumina. Omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuva teos onkin poikkeuksellisen kiinnostava. Sen teemoja ovat kokemus mielenterveyden järkkymisestä, normaaliuteen liittyvät rajankäynnit ja inhimillinen kasvu. Erityisesti ruumiillisuuteen ja ruumiinkuvaan liittyvät tematiikat puhuttelevat ajankohtaisuudellaan.

Mielisairaalan kesätyttö kertoo parikymppisestä Vilmasta, joka menee kesätöihin sairaalan psykiatriselle osastolle. Vilma opiskelee kuvataiteen opettajaksi hyvässä taideyliopistossa, johon hän on päässyt suoraan lukiosta. Hän valmistelee kandintyötä, jonka pitää olla ”feministinen, älykäs ja yhteiskunnallinen”. Sellainen hän myös itse haluaa olla.

Vilman lukemistoon kuuluu Judith Butlerin Gender Trouble (1990), sukupuolentutkimuksen moderni ja kriittinen klassikko. Vähintään yhtä ahkerasti Vilman käsissä kuluu kalenteri, johon hän tunnontarkasti kirjaa opiskelu- ja treeniaikataulunsa. Lukija ymmärtää, että Vilman suorituskeskeisyydessä on huolestuttavia piirteitä – mutta samaan aikaan jotain perin tuttua, ehkä jopa ajallemme ominaista. Taidekoulun ruokalassa hän ei yleensä syö muiden kanssa vaan nappaa pikaisesti mukaan take away -aterian.

Vilman tietokoneen käyttäjätunnus on hänen painonsa 15-vuotiaana. Hän rakastaa numeroita ja kirjaa ylös kilot, sentit, vitamiinit, hiilarit, toistot ja eurot. Eettinen maksiimi opiskelijataloudessa: olet mitä syöt. Vilmalle vahva aikuinen naiseus on järkähtämätöntä itsestään huolta pitämistä, fyysistä ja henkistä staminaa ja toisaalta impulsiivisuuden ja tuhlaavaisuuden välttämistä. Rikkinäisen kodin ja alkoholistiäidin vaikutuspiiristä irtautuneen nuoren naisen feminismi on ankaraa. Yläasteella hän ei halunnut olla naisellinen nainen, sillä se yhdistyi hänen mielestään heikkouteen ja alistuvuuteen. Nyt hän haluaa olla nainen, mutta omalla tavallaan.

Psykiatrisella osastolla Vilma työskentelee siivoojana. Osaston pintapuolisen rationaalisuuden vaikutelman alla kuhisee jotain vaikeasti hallittavaa ja emotionaalisesti raskasta. Hiljaa huoneissaan nyyhkyttävät potilaat. Käytävillä laahustavat hiljaiset hahmot, jotka ”näyttävät pyjamissaan isin ja äidin väliin haluavilta lapsilta”. Kontrasti taukotiloissa pullaa ahmiviin hoitajiin on suuri – varsinkin tarkasti syömistään kontrolloivan Vilman näkökulmasta. Vilma tuntee samastuvansa potilaisiin, joista hänet erottaa vain psykiatrisen diagnoosin puuttuminen.

Miten olla yhtä aikaa taiteellisen luova ja laskea tarkkaan jokainen hetki ja siirto. Hygienian ammattilaisena Vilma kokee olevansa omimmillaan, sillä lian hallinta on tarkkaa puuhaa, mutta samalla hän haluaa maalata mopillaan lattiaan ”rentoja kahdeksikkoja”. Itsensä kehittäminen vaatii mekaanista toistoa, mutta taideopiskelijan on kyettävä maalaamaan myös suuria linjoja.

Vilma siivoaa osastolla kolme kesää ja kamppailee samalla oman hulluutensa kanssa. Lukija aistii tämän kamppailun ja sen ihon alle menevän kokemuksen vesiväritekniikalla viimeistellyn kuvamaailman synkkenemisenä. Lopulta peilistä heijastuu luurangonlaiha mutta omasta ruumiistaan ja sen hulluudesta itsevarmemmin kiinnipitävä nuori nainen, joka on luodannut sairauden ja terveyden hämäriä rajoja mutta samalla tullut tietoisemmaksi siitä, kuka on. Teos ei kuitenkaan tarjoa ratkaisua saatikka lunastusta: Vilman tulevaisuus jää avoimeksi.

”Hoitajia ei haittaa, että kuulen mitä he puhuvat”

Mielisairaalan kesätyttö kuvaa paikoin kriittisesti psykiatrisen osaston arkea.  Viittauksenomaiset huomiot osaston hoitohenkilökunnan välisistä keskusteluista välittyvät sosiaalisesti ulkokehällä olevan laitoshuoltajan näkökulmasta. Vilma kokee – näkee, kuulee ja haistaa – ”mieliksen” toiminnasta jotain sellaista, jota pintapuolinen rationaalisuus ei paljasta.

Laitoksen sisäiset hierarkiat ja roolit rakentuvat jokapäiväisessä kanssakäymisessä. Vilma pohtii hierarkioiden tunnusmerkkejä ja ilmenemismuotoja. Ne tulevat näkyviksi arkisissa kohtaamisissa käytävillä, eleissä, käytetyssä kielessä ja habituksissa. Kuten Vilma toteaa, vain toinen laitoshuoltaja, Sirkka, muistaa kesätytön nimen, ja erityisesti lääkäreille käytävällä tervehtiminen tuntuu olevan ylittämättömän vaikeaa. Myös pukeutumisella on merkitystä, sillä ”hygieniasyistä vain siivoojilla on työasu”. Kaikilla on potilaista oma mielipiteensä ja diagnoosinsa, toisilla tieteellisempi, toisilla enemmän persoonallisuuteen ja henkilökohtaiseen moraaliin kohdistuva.

Lattiaa luuttuava Vilma osuu paikalle, kun hoitajat käyvät keskustelua yhden potilaan, Jokisen, ongelmallisesta unirytmistä. Jokinen valvoo yöt. Hän ei ole hereillä ”ihmisten aikoihin”, eikä siten noudata osaston unirytmiä. Yksi hoitajista ehdottaa ”tiukempaa linjaa”, kenties jonkin käyttötavaran tai vapauden määräaikaista kieltoa vastauksena miehen taipumattomuuteen.

Vilman saapuessa hoitajat hiljenevät. Vaikuttaa siltä, että pikainen hoitopalaveri keskeytyy siksi, että Vilma ei saa kuulla miten potilaan käyttäytymistä kontrolloidaan. Ehkä Vilman läsnäolon ansiosta Jokiselta ei kiellettykään mitään? Vai onko sittenkin kyse työntekijöiden välisten sosiaalisten erojen osoittamisesta. Juoruaisiko siivooja suunnitelman potilaalle? Kertoisiko hän kuulemastaan kotona poikaystävälle?

Vilma kohtaa osastolla samoja ennakkoluuloja ja ”paskanjauhantaa” kuin ulkona yhteiskunnassa. Hoitajat juoruavat ja tekevät pilkkaa hoidokkien oireilla ja ulkomuodolla. Hoitaja Olli kuulee anorektisen Venlan viillelleen rintojaan ja ihmettelee, ”mitä viiltelemistä niissä on (mongoloidille ne kyllä kelpaisivat)”. Aivan kuin yrittäen kompensoida epäonnistunutta ja julmaa huumoriaan hän jatkaa: ”totta se on: kun yksi viiltelee, niin kaikki luulevat saavansa viillellä.”

Ollin hahmossa tietämättömyys ja ennakkoluulot yhdistyvät laitoshoidon kasvottomuuteen. Potilaan asuun pukeutuessaan osastolle tulevat ovat vaarassa menettää yksilöllisyytensä. Tässä suhteessa kiinnostava hahmo on Fuad. Muslimimaasta Suomeen muuttanut Fuad kärsii pahoista vainoharhoista ja pelkää, että häntä seurataan. Hoitajille kenties traumatisoituneen muslimin saapuminen osastolle on jo uutinen sinänsä. Samoihin aikoihin osastolle kirjautuu vielä HIV-positiivinen. Maahanmuuttaja, hullu, seksuaalisesti epämääräinen – moninkertaista toiseutta. Vilma yrittää selittää Ollille, että HIV ei tartu kosketuksesta, mutta tämä ei ole vakuuttunut, ja vieläpä luulee, että Fuad on tuo viruksen kantaja.

Rintanen kuvaa hoitajien ja hoidettavien välistä suhdetta myös ruoan ja ruokahuollon kautta. Hoitajat vaativat hoidokeilta ruokakuria, vaikka samaan aikaan ”mässäilevät” itsekin epäterveellisesti vapaahetkinään. Monilla potilailla tuntuukin olevan syömiseen liittyviä ongelmia. Yksi heistä on anorektinen Mirja, jonka sängystä ja sängyn alta Vilma joutuu jatkuvasti korjaamaan jäätelö- ja karkkipapereita. Siivotessaan ruokalinjaston ympäristöä Vilma todistaa hullun tilanteen, jossa hoitaja sangen geneerisesti kehottaa Mirjaa ottamaan itseään ”niskasta kiinni” ja ”järjen käteen” ja syömään tarjolla olevaa terveellistä, monipuolista, tasapainoista ja ravitsevaa kotiruokaa.

Neuvot tuntuvat menevän täysin ohi korvien, kun ruokalinjastolle laahustavan Mirjan lusikka kilahtaa kiviselle lattialle, eikä tämä enää löydä sitä. Hoitajan puhe on kuin suoraan ravitsemustieteilijän oppikirjasta, jonka populaari versio on melkein itsestään selvästi sisään rakentunut meihin moderneihin terveyskansalaisiin. Tästä lähtee liikkeelle myös kuvaus Vilman syömishäiriöstä ja sen yhtymäkohdista vallitseviin fyysistä terveyttä koskeviin ideoihin ja ihanteisiin. Miten syntyy tilanne, jossa fyysistä näläntunnetta ei koskaan koe mutta silti ajattelee ruokaa koko ajan?

“Train insane or remain the same”

Mielisairaalan kesätytön yksi keskeinen ulottuvuus on kuvallisesti välittyneen vartalo- ja terveysihanteen kommentointi. Rintanen vyöryttää lukijan silmille viime vuosina verkossa ja sosiaalisessa mediassa yleistynyttä terveysdiskurssia. Tässä kielenkäytössä hulluna treenaamiseen kuuluu tervettä kipua, sillä kipu on tie pois heikkoudesta ja vääränlaisesta ruumiista. Toisaalta halu (craving) määritellään jonkin kielletyn haluamisena. Love doesn’t need handles on Vilman kuntosalin ikkunan mainosjuliste. Hänen lempiohjaansa salilla on Salla, sillä hän jos kuka osaa motivoida: ”oksentaminen ja pyörtyminen on sallittu, luovuttaminen ei!”

Vilman tapauksessa vaikuttaa selvältä, että juuri suorittajat voivat helposti joutua tämän myös terveysfasismiksi kuvatun tendenssin kurimukseen. Terveen ja vahvan (nais)vartalon määrätietoista kultivointia ja siihen liittyvää ruokakulttuuria on kuvattu irtautumiseksi sairaalloista laihuutta ihannoivasta ja jopa itsetuhoa glorifioivasta kuvastosta. Yhtä lailla voidaan väittää, että myös FITSPO vaatii, moralisoi ja sättii kannustaessaan julkaisemaan verkossa kuvia jokaisesta ’puhtaasta’ ateriasta ja välittäessään ajatusta kivun ’seksikkyydestä’ ja läskin häpeällisyydestä. Näin jokainen ruokavalinta osana henkilökohtaista elämänprojektia käy omanarvontuntoon. Kuvaavaa on, että psykiatrisia diagnooseja suosivalle ajallamme on tarjota myös tälle ongelmalle oma ammattiterminsä.

Rintanen ei kuitenkaan syyllisty yksinkertaistuksiin. Hänen päähenkilönsä on kompleksi persoonallisuus eli ihminen. Vilmalla on monenlaisia paineita, mutta hän on myös feministi. Hän kokee, että hänen vartalonsa ei ole ikinä kuulunut hänelle itselleen. Aina on kyse jonkun toisen miellyttämisestä, hän avautuu hämmentyneelle poikaystävälleen.

 

”Voisiko olla yksi vitun päivä kun ei puhuta vitun laihduttamisesta”

Kuten Soile Kontio Nörttitytöt-blogissa kirjoittaa, Vilman tarinassa on kyse myös henkilökohtaisesta kasvusta ja itsenäistymisestä. Taustalla kummittelee epävakaa ja itsekin anoreksiasta kärsinyt alkoholistiäiti, joka on kieltänyt tyttärensä neljästi ja hajottanut perheensä kahdesti.

Jouluna isän uusioperheen luona vieraillessaan Vilma selailee vanhoja päiväkirjamerkintöjään, laihdutusmuistiinpanoja ja treenivihkoja. Yläasteella kaikki laihduttavat, joku koulussa jakaa herneenkin kahtia. Yhdessä ruokaileminen joulupöydässä ahdistaa, kun kaikki puhuvat ruoasta, ruokakontrollista ja kalorien laskemisesta. Vilma muistaa lapsuuden valokuvan, jossa hän söi veljensä kanssa nakkeja ja ranskalaisia suupielet ketsupissa.

Jouluna tapahtuu tärkeä itseä koskeva tajuaminen. Vilma on kuullut jonkun sanoneen, että syömishäiriöisen mielikuva itsestä on liian realistinen, sillä normaali ihminen silottelee itsensä ja luonteensa parhain päin. Vilmasta tämä on järkyttävä ajatus. Tarkoittaahan tämä sitä, että jo lapsena hän oli ymmärtänyt totuuden: sekä hänen luonteessaan että ulkonäössään oli todellakin korjattavaa. Hän oli niin kauhea kuin uskalsi ajatella, ehkä jopa kauheampikin.

Vilmalle laihduttamisessa oli myös pyrkimyksestä olla pienempi, sillä näin hän veisi vähemmän tilaa. Tämä oli sekä eettistä ja ehkä myös ekologista, muille antamista väestöräjähdyksestä kärsivässä maailmassa. Näin lihavuus oli ”syntiä” ja laihduttamalla epätäydellisyyttä saattoi kompensoida. Mutta yllättäen, kirjoittaa Vilma nyt päiväkirjaansa, hävisivät myös lihakset ja lopulta myös mieli. Hän koki tyhmenevänsä. Hän ei ollut enää luova ja taipuvainen, vaan jännittynyt, kylmä, hermostunut ja epäystävällinen. Osoittautui, että ruumis ja mieli olivat erottamattomasti yhteydessä toisiinsa ja että sairauden ja terveyden välinen raja oli hämärä ja häilyvä.

 

LOPUKSI

Hulluuden historian tutkimuksessa (history of madness) on viime aikoina puhuttu paljon potilaan näkökulmaa (patient’s view) korostavasta tutkimusotteesta. Kuten Mielisairaalan kesätyttö hienosti osoittaa, potilaan kokemuksen tuominen analyysin keskiöön tarkoittaa sekä yksilön äänen etsimistä että laajempien institutionaalisten, kulttuuristen ja rakenteellisten tekijöiden huomioimista. Näin ennen kaikkea siksi, että kaikki nämä tiivistyvät yhteiskunnallisessa yksilössä, joka potilaan roolin ohella on monissa laitoksen ulkopuolisissa sosiaalisissa suhteissa elävä ja hengittävä persoonallisuus.

Tieto teoksen omaelämäkerrallisuudesta tuo merkityslisän. Piirtämällä oman rujon kuvansa ja heijastamalla sen lukijan eteen Rintanen panee itsensä likoon. Kyse on merkittävästä teosta – myös muiden tällaisten hulluuden kokemusten kanssa painiskelevien kannalta. Omaelämäkerrallisuus herättää myös kysymyksiä. Onko teos ollut tekijälleen terapeuttinen prosessi? Mitä hänelle nyt kuuluu?

Viivi Rintanen jatkaa tosielämän mielenterveystarinoiden piirtämistä blogissaan Hulluussarjakuvia Omaan kokemukseensa vedoten hän haluaa antaa hulluille äänen: ”täällä määräämme me, joita harvoin kuunnellaan, olemmehan järjiltämme.” Kuten Rintanen toteaa, hän haluaa sarjakuvissaan näyttää mielenvikaisuuden monet kasvot; hulluus ei ole vain diagnoosi ja ennen kaikkea se ei ole haukkumasana. Aloite on erittäin arvokas.

Se on kiinnostava myös siksi, että se puhuttelee suoraan humanistisesti orientoitunutta terveystutkimusta, joka on kiinnostunut sairauden, terveyden, yhteiskunnan ja kulttuurin monitasoisesta vuorovaikutuksesta. Rintanen asemoi itsensä vahvasti osaksi tätä dynaamisesti kehittyvää tieteellisen ja myös taiteellisen toiminnan kenttää, josta esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa näyttelijä-ohjaaja Jussi Lehtosen vankiloihin suuntautunut kiertuetoiminta tai Jyväskylän yliopistossa toimivan Kulttuurisen mielenterveystutkimuksen verkoston ja SKS:n yhteistyössä järjestämä mielisairaalamuistojen keruu.