Kuvat ja teksti: Anna Niiranen 22.9.2016
Naisten historia – ketä kiinnostaa?
Vuonna 1991 perustetun naishistorian verkoston Women’s History Networkin jokasyksyinen konferenssi järjestettiin tänä vuonna Leeds Trinity University -yliopistossa, joka sijaitsee Leedsin suurkaupungissa Pohjois-Englannissa. Kaksipäiväisen konferenssin teemana oli hyvin laajasti ymmärrettynä naisten materiaaliset kulttuurit ja ympäristöt [Women’s Material Cultures / Women’s Material Environments]. Esitelmät sijoittuivat löyhästi materiaali-teeman ympärille – tutkijat eri yliopistoista, tutkimuslaitoksista ja museoista puhuivat muun muassa naisten yhteiskunnallisesta osallistumisesta, koulutuksesta, työnteosta, käsityöstä – ja synnyttämisestä.
Kuva 1. Raskausajan puku vuodelta 1902, käsinkirjottua silkkiä. Kuva: Anna Niiranen.
Konferenssin teema on historiantutkimuksessa ollut viime vuosina hyvin ajankohtainen. Varsin usein perinteinen tutkimus on ollut lähinnä kirjallisten lähteiden ja tekstien tarkastelua, käsitteiden merkitysten purkamista ja laajojen kontekstien löytämistä. Tutkimuksen niin sanottu uusi materiaalinen käänne on kuitenkin halunnut huomioida myös materiaalisen kulttuurin mahdollisuudet. Omaa tutkimusaihettani voi pitää tästä hyvänä esimerkkinä. Tutkiessani synnyttämisen kulttuurihistoriaa 1800-luvun Britanniassa olen huomannut, kuinka esineet itse asiassa auttavat joskus ymmärtämään aihetta syvemmin ja tarjoavat uusia – ja uskaltaisin jopa väittää – parempia näkökulmia kirjoitettuihin lähteisiin. Kiertäessäni Leedsin ja myöhemmin myös Manchesterin museoita sain nähdä 1800-luvun synnytyksissä käytettyä välineistöä, kuten erilaisia lääkkeitä, synnytyspihtejä ja kirurgisia apuvälineitä. Ehkä kiinnostavin konferenssimatkan aikana näkemäni asia oli kuitenkin Manchester Art Galleryssä näytteillä ollut kirjottu silkkinen puku 1900-luvun alkupuolelta, joka oli suunniteltu raskausajan vaatteeksi (kuva 1). Ihannetapauksessa historiantutkimus ja eri alojen museot voisivat hyvin yhdistää osaamisensa: kriittinen kontekstoiva tiedontutkimus saisi rinnalleen konkreettiset esineet ja materiaaliset ympäristöt. Women’s History Networkin konferenssissa erityisen ilahduttavaa olikin pohjoisenglantilaisten museoiden läsnäolo molempina konferenssipäivinä – Illustrated talk -osioissa meillä oli mahdollisuus esimerkiksi kokeilla museoesineistä tehtyjä jäljennöksiä, kuten kenkiä ja korsetteja.
Konferenssin kutsutut key note -puhujat, Dr Jane Hamlett (Royal Holloway, University of London) ja professori Yosanne Vella (University of Malta) käsittelivät luennoissaan historiantutkimusta ja -opetusta naisnäkökulmasta. Materiaalista kulttuuria paljon tutkineen Hamlettin esitys keskittyi 1800- luvun ja 1900-luvun alun koulurakennuksiin ja tyttöjen kouluttamiseen, siis kuinka koulujen opetus- ja asuintilat oli suunniteltu ja miten oppilaiden sukupuoli näkyi viktoriaanisten ja edvardiaanisten koulurakennusten arkkitehtuurissa, tekstiileissä, tauluissa ja huonekaluissa. Vellan puheenvuorossa kerrattiin aluksi naishistorian tutkimuksen vaiheita ja keskityttiin sen jälkeen eurooppalaisten nykykoulujen opetukseen. Miten naiset ja naishistoria pitäisi huomioida opetuksessa, kun esillä ovat yleensä (suur)miehet ja historian suuret linjat, sodat, talous ja politiikka? Onko naisilla edes omaa historiaa?
1800-luvun synnytyshuoneen ideaalit
Omassa esityksessäni kokosin yhteen väitöskirjani alkuperäislähdeaineiston kuvauksia 1800-luvun synnytyshuoneista. Olen tutkimustani varten lukenut naisille suunnattuja opaskirjoja, joissa käsiteltiin avioliittoa, raskausaikaa ja synnyttämistä. 1800-luvun Britanniassa suurin osa synnytyksistä tapahtui kotiolosuhteissa ja siksi myös lääkäreiden kirjoittamisessa opaskirjoissa naisia neuvottiin varustamaan koteihinsa synnytystä ja lapsivuodeaikaa varten sopiva tila. Tämän synnytykseen soveltuvan tilan tuli olla valoisa ja viihtyisä huone, jota saattoi helposti tuulettaa ja pitää puhtaana. Huoneessa piti ilmanvaihtoa varten olla oma tulisija ja helposti avattavat suuret ikkunat. Erityisen tärkeä immateriaalinen synnytystilan ominaisuus oli hiljaisuus – synnytyshuoneen oli hyvä sijaita talon rauhallisimmassa paikassa, kaukana talon omista tai kadun äänistä. Huoneen ideaalilämpötila oli noin 16–17 astetta.
Synnytyshuoneen sisustus noudatti myös lääketieteellisiä suosituksia. Kalustuksen piti olla niukkaa ja vain välttämättömin oli tarpeellista. Tärkein yksittäinen huonekalu oli sänky, jossa synnytyksen ponnistusvaihe ja lapsen syntymä tapahtui. Sitä varten kapea synnytyssänky – jossa mieluiten oli rautakehikkoinen runko ja päädyt – piti peittää erityisellä suojakankaalla, joka saattoi olla nahkaa, kumikangasta tai paksua paperia. Vuodevaatteiden tuli olla kevyitä mutta lämmittäviä ja alla piti olla kova ja kiinteä hevosenjouhipatja. Vuoteen päällä ei saanut olla kangaskatoksia tai minkäänlaisia vuodeverhoja. Lääkärit kuitenkin pitivät synnytyshuoneen yleistä viihtyisyyttä tärkeänä ominaisuutena, sillä oppaiden ideaalitapauksissa uusi äiti vietti synnytyksen jälkeen samassa huoneessa myös noin kuukauden pituisen lapsivuodeajan. Eräs tutkimani lääkäri suosittelikin synnytyshuoneen ikkunoihin punaisia verhoja, sillä se oli kirjoittajan mielestä ”iloinen väri” – toisin kuin esimerkiksi vihreä.
Ehdin esitellä lyhyesti myös 1800-luvun lääkärilaukun sisältöä: lääkärillä oli synnytyspihtien ohella tavallisesti mukanaan myös erilainen valikoima ruiskuja, neuloja, katetreja ja sisätutkimuksessa tarvittavia liukasteaineita, kuten rasvaa tai vaseliinia. Kivunlievitystä varten laukkuun oli pakattu kloroformia, nukutusainetta sekä oopiumia tai laudanumia, joka oli oopiumin ja alkoholin seos. Ikävämpi käyttötarkoitus oli erilaisilla koukuilla ja lävistimillä, joilla lääkäri joutui hätätilanteissa paloittelemaan sikiön kohtuun. Keisarileikkaus oli tulehdusriskin vuoksi 1800-luvulla hyvin vaarallinen operaatio, joten lääkärit yrittivät tavallisesti pelastaa äidin hengen niissä tilanteissa, joissa synnytys oli estynyt. Nämä operaatiot olivat kuitenkin suhteellisen harvinaisia ja osa lääkärilaukun apuvälineistä oli mukana vain varalta. Suurin osa synnytyksistä sujuikin ilman suurempia komplikaatioita.
Leeds – arkkitehtuurillinen tilkkutäkki ja kaupungin kiinnostavin museo
Kuva 2. Leedsin kaupungintalo. Kuva: Anna Niiranen.
Länsi-Yorkshiressa sijaitseva Leeds on 1200-luvulla perustettu pohjoisen kauppapaikka ja Englannin villateollisuuden keskus. Se ei ole mikään pikkukaupunki – Leedsin suurkaupunkialueella elää noin 1,7 miljoonaa ihmistä ja itse kaupungissakin on yli 700 000 asukasta. Tarkat tilastot vaihtelevat, mutta Leeds on asukastiheydeltään todennäköisesti Englannin kolmanneksi suurin kaupunki Lontoon ja Birminghamin jälkeen.[1] Se on myös opiskelijoiden ja tutkimuksen keskus: Leedsissä on yhteensä neljä yliopistoa ja suuri määrä muita oppilaitoksia.
Ulkoisesti kaupunki on kirjava tilkkutäkki. Vihreää sen sävyissä on kuitenkin yllättävän vähän – ydinkeskustan alueella ei ole viihtyisiä pikkupuistoja eikä juurikaan edes puita. Leedsiä ei voi siksi pitää erityisen kauniina kaupunkina – keskusta on ahdas, ruuhkainen ja täynnä autoja. Monien englantilaisten kaupunkien tavoin siellä on kuitenkin paljon ajallisia ja arkkitehtuurisia kerrostumia: ydinkeskusta on yhdistelmä persoonatonta lasiarkkitehtuuria, korkeita tornitaloja ja suuria kauppakeskuksia ja toisaalta punaista tiiltä, kalkki- ja hiekkakiveä ja 1800-luvun monumentaalirakentamista. 1850-luvulla valmistunut mahtipontinen, mutta huonokuntoinen kaupungintalo muistuttaa Leedsin menneisyydestä Pohjois-Englannin teollistuneena talouskeskuksena (kuva 2).
Kaupunki on myös nykyisin iso rakennustyömaa. Se on erityisen tunnettu uudesta rohkeasta arkkitehtuuristaan. Itselleni tämä osa kaupunkia jäi vieraaksi: kaupunkisuunnittelija näyttää tiputelleen rakennukset keskustan kortteleihin silmät sidottuina ja vanha rakennuskanta on raivattu paikoin kokonaan pois. Kaikkia se ei silti näytä vaivaavan: jäin toisen konferenssipäivän aamuna ottamaan kuvaa John Lewis -tavarataloketjun uudesta keskeneräisestä myymäläkompleksista (kuva 3), kun ohi kävellyt nainen pysähtyi ihastelemaan merkillistä salmiakkiruutuista rakennusta: ”It’s amazing, isn’t it!”
Kuva 3. Pala Leedsin uudempaa arkkitehtuuria. Kuva: Anna Niiranen.
Uuden arkkitehtuurin ihmeellisyydestä voi olla montaa mieltä, mutta joka tapauksessa Leeds kasvaa koko ajan ja uusia toimisto-, liike- ja asuintiloja tarvitaan. Ydinkeskustan ulkopuolella kaupunki levittäytyykin laajalle. Se muuttuu nopeasti tyypilliseksi englantilaiseksi kylämaiseksi maisemaksi – suuria puistoalueita, pieniä kirkkoja, kauppoja, kerrostalotorneja, pubeja ja keskiluokan tiilisiä terassi- ja bungalowtaloja, joissa useimmissa on englantilaiseen tapaan hyvin hoidettu puutarha tai kukkapenkki. Mittakaava on ihmisläheisempi kuin keskustassa ja puitakin riittää.
Kuva 4. Thackray Medical Museum. Kuva: Anna Niiranen.
Vierailin ennen konferenssia lääketieteen historiaan erikoistuneessa Thackray Medical Museumissa, joka sijaitsee St Jamesin sairaala-alueella kolmisen kilometriä Leedsin keskustasta (kuva 4). Museo on perustettu vuonna 1997, se on yksityisesti ylläpidetty erikoismuseo, joka esittelee pääasiassa 1800- ja 1900-lukujen länsimaisen lääketieteen historiaa. Näyttelykäsikirjoituksen näkökulmaa voisi hyvin pitää perinteisenä lääketieteen historiankirjoituksena, sillä näytteillepanoista kuvastui vahva usko edistykseen ja lääketieteen kehitykseen. Epäonnistumisia ei museossa juurikaan esitelty, ellei sellaiseksi halua laskea alakerroksen viktoriaanista katunäkymää vuodelta 1842. Työläisten ja köyhien elämä näyttäytyi erityisen lohduttomana: pimeyttä, likaa, rottia, pahoja hajuja ja parantumattomia sairauksia. Museokävijä sai valita itselleen henkilöhahmon, jonka kohtaloa seurattiin näyttelyn läpi – omani oli 27-vuotias ompelijaleski Mary Holmes, joka kuoli 29-vuotiaana tuberkuloosiin (kuva 5). Kaikkein hurjin dioraama oli kuitenkin näkymä 1800-luvun leikkaussaliin, jossa menossa oli tehdasonnettomuudessa pahasti vammautuneen Hannah-työläistytön jalan amputointioperaatio (kuva 6).
Kuva 5. Museossa valittiin henkilöhahmo, jonka tarinaa seurattiin näyttelyn läpi. Kuva: Anna Niiranen.
Kuva 6. Dioraama 1800-luvun amputaatiosta. Kuva: Anna Niiranen.
Itseäni museossa kiinnosti eniten toisen näyttelykerroksen Having a Baby -galleria, jossa esiteltiin synnyttämisen historiaa, apuvalineitä, kivunlievityksen kehitystä ja muutoksia hoitokäytänteissä. Näyttelyssä yritettiin rakentaa vertailukohtaa 1800- luvun ja nykyajan synnytysten välille, mutta toteutus ei ollut erityisen onnistunut (kuva 7). Miksi 2000-luvun synnytyksessä paikalla ei ollut ketään, ei edes synnyttäjää? Paremmin avautui koko seinän laajuisen vitriinin sanoma, jolla todennettiin äitikuolleisuuden dramaattista laskua Englannissa ja Walesissa – yksi kipsinen raskausmaha kuvasi kuolemaa lapsivuoteessa tai synnytyksessä suhteessa jokaiseen 400 synnytykseen. Jokainen museokävijä ymmärsi varmasti seinämän viestin hyvin: 1900-luvun lopun tilanne näyttää valoisalta verrattuna 1800-luvun hirvittäviin lukuihin (kuva 8).
Kuva 7. 1800-luvun ja 2000-luvun synnytykset vastakkain. Kuva: Anna Niiranen.
Kuva 8. Seinävitriini kuvaa äitikuolleisuuden laskua Englannissa ja Walesissa 1800-luvulta 1900-luvun loppuun. Kuva: Anna Niiranen.
Kaiken kaikkiaan museo oli hyvin kiinnostava kokonaisuus ja kattava johdanto länsimaisen lääketieteen historiaan. Suosittelen vierailua sinne, jos aikaa Leedsissä on edes muutaman tunnin verran.
Konferenssin sivut:
https://whn2016.wordpress.com/
Leedsistä kiinnostuneille:
Lääketieteen historian museosta kiinnostuneille:
http://www.thackraymedicalmuseum.co.uk/
[1] http://www.citymayors.com/gratis/uk_topcities.html (viitattu 19.9.2016).
Terveys ja hyvinvointi 