Between Body and Mind – jotain kehosta, mielestä, sielusta ja ympäristöstä

Kirjoittaja: Saara-Maija Kontturi

Miten tunteet ja mielen sairaudet ilmenevät kehollisesti? Missä on mielen ja kehon raja ja miten niiden on nähty vaikuttavan toisiinsa? Miten tunteista kerrottiin ja miten niitä selitettiin ennen kuin niille oli annettu niiden nykyisiä nimityksiä ja merkityksiä?

Muun muassa näihin kysymyksiin pohdittiin vastausta Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella 7.-8. kesäkuuta järjestetyssä 14. vuosittaisessa Kustaa Vaasa -konferenssissa Between Body and Mind. Järjestäjinä olivat laitoksen Terveys ja hyvinvointi -keskittymä sekä Early Modern Morals -keskittymä. Konferenssin kattoteemoja olivat emootiot, keho, terveys ja medikalisaatio, joihin liittyen kuultiin yhteensä 13 esitystä ja kolme keynote-luentoa.

Emootiot, tunteet ja mielialat ovat myös menneisyyden tutkimuksessa antoisa näkökulma niiden biologisen universaaliuden ja toisaalta kulttuurisen ja yksilöllisen tapauskohtaisuuden vuoksi. Tunteet ovat vuorovaikutuksellisia: tunteiden kokija saa vaikutteet tunteilleen ympäristöstään, käsitteellistää ja jäsentää kokemustaan omassa kulttuurisessa viitekehyksessään ja viestii tunteitaan muille. Tunteet eivät vain tapahdu, ne myös luodaan ja rakennetaan. Ne vaikuttavat kehoon ja keholliseen ilmaisuun ja keho (terveydentila, ulkomuoto) vastaavasti aiheuttaa tunnetiloja itsessä ja muissa. Tunteita voidaan tarkastella sisäisesti kokemuksina ja ulkoisesti käytöksenä, ilmenemismuotoina sekä ympäristön reaktioina. Tunteet liittyvät läheisesti terveyteen ja sairauteen: liialliseksi koetusta tai sopimattomasti ilmenevästä tunteesta medikalisoidaan sairaus, ja positiiviset tunteet määrittävät terveyttä.

Suuri osa konferenssin esityksistä koski tavalla tai toisella mielen sairauksia. Monissa esityksissä pyrittiin määrittelemään, mitä mielisairaudet ovat missäkin ajassa ja kulttuurissa tarkoittaneet; yhteinen määritelmä oli, että mielen sairaus/hulluus tarkoittaa käytöstä, jota ympäröivä yhteiskunta pitää jollakin tavalla epätoivottuna. Näin hulluuden historiallisessa kontekstissa määritteli myös Christian Laes, joka piti luentonsa esimodernien yhteiskuntien mielisairaaloista. Tärkeä rajanveto on myös ei-toivotun ja siedetyn välillä: milloin katsottiin parhaaksi eristää potilas sairaalaan?

Omalla keholla voitiin ilmentää tunteita, identiteettiä ja statusta. Anu Korhonen piti luentonsa hiuksiin liitetyistä merkityksistä varhaismodernissa Englannissa: mitä hiukset kertoivat kantajansa sukupuolesta, asemasta, iästä, luonteesta ja terveydestä? Hiuksista huolehtiminen asianmukaisella tavalla oli tärkeää, mutta tärkeää oli myös erottaa ”tarpeellinen” ja ”tarpeeton” hiustenhoito: terveydelliset syyt olivat hyväksyttäviä, pelkästään ulkonäkösyyt olivat turhamaisuutta ja syntiä. Samoin ajateltiin vaatetuksesta 1700-luvun lopun Ruotsissa, kuten kuultiin Mikael Almin luennolla. Jokaisen odotettiin tiedostavan oman sosiaalisen asemansa myös pukeutumisessa – yhtäältä kyse oli yhteiskunnan statuserojen ylläpitämisestä, toisaalta Jumalan järjestyksen kunnioittamisesta. Kehoa ja terveyttä määrittävänä alettiin nähdä myös hygienia. Maria Pirogovskaya kertoi esityksessään siitä, miten likaisuuden, hajujen ja sairauden herättämä inho liittyivät hygienian kehittymiseen ja modernisaatioon Venäjällä 1800-luvulla.

Monet esiintyjät löysivät yhteisen tutkimushaasteen käsitteistä ja niiden merkityksen muuttumisesta. Melankolian, masennuksen, trauman ja vammaisuuden kaltaisten käsitteiden nykyinen merkitys sotkee herkästi ilmiöiden tutkimista menneisyydessä. Tähän keskusteluun ottivat kantaa mm. Riikka Miettinen esityksessään melankoliasta varhaismodernin ajan Ruotsissa ja Suomessa, Jenni Kuuliala esityksessään vammaisuuden kuvauksista myöhäiskeskiajalla sekä Annastiina Mäkilä esityksessään masennuksen ymmärtämisestä Turun yliopiston psykologikoulutuksessa 1900-luvun loppupuolella. Sivusin aihetta myös omassa esityksessäni Ruotsin valtakunnan 1700- ja 1800-luvun piirilääkäreiden potilaista, joilla oli jokin mielen sairaus.

Käsitteiden tutkimisen lähtökohta on auttamatta anakronistinen, ja mitä vanhemmista käsitteistä puhutaan, sitä todennäköisempää on, että niiden merkitys on muuttunut jopa moneen kertaan ja tutkijan kannalta hankalasti kerroksittain: vanhemmat ja uudemmat käsitykset esimerkiksi melankoliasta ovat voineet elää pitkään rinnakkain ja sulautua toisiinsa. Tutkimuskirjallisuudessa näiden käsitteiden pitkäaikaisen muutoksen käsittely on jäänyt aukkoiseksi – ymmärrettävästä syystä. Pelkästään yhden aikakauden ja kulttuurin käsitysten hahmottaminen vaatii syvempää ymmärrystä koko kontekstista ja kehityksen jatkumosta, ja käsitteiden muutosten hahmottaminen voi olla vaikeaa lähteistä, joissa uusien käsitysten omaksuminen näkyy asteittain. Sen lisäksi, että kussakin kulttuurissa on yhteisiä käsityksiä tietyistä sairauksista, yksilöillä on myös omat, kokemuksista ja muiden ympäristöjen vaikutteista kumpuavat tapansa ymmärtää sairautta.

Menneisyyden käsityksille tyypillistä on ollut teorioiden, rajanvetojen ja määritelmien häilyvyys. Mieli ja keho ymmärretään nykyisin huomattavasti erillisempinä kuin menneisyydessä. Tunteiden ja terveyden historian kentällä niitä voidaan ajatella eräänlaisena akselina, jossa vain harva tunnetila, oire tai sairaus asettui selvästi toiseen päähän. Menneisyydessä mielen sairauksien on ajateltu ilmenevän hyvinkin fyysisin oirein. Myös tunteita on aina kuvattu kehollisina, esimerkiksi sitä, miltä suru ja pelko tuntuvat. Surun ajateltiin jopa tappavan: Kirsi Kanervan esityksessä kuultiin, että keskiajan Islannissa itsemurha oli ”suruun kuolemista”, mikä kertoo tunteille annetusta vallasta ja voimasta: niiden katsottiin voivan taivuttaa ihmisen perustavimmanlaatuisen vaiston, selviytymisvaiston. Toisaalta luonnolliseen kuolemaan ja erityisesti marttyyrikuolemaan liitettiin 1700- ja 1800-luvulla myös positiivisia pyhyyden ja ilon tuntemuksia, kuten kuultiin Päivi Räisänen-Schröderin esityksessä jesuiittojen kuolemakäsityksistä.

Kehollistaminen on ilmeisen universaali ja luontainen tapa käsitellä tuntemuksia. Ville Kivimäki kertoi suomalaisten sotilaiden tavasta käsittää sotatraumansa myös fyysisinä, konkreettisina vammoina. Sittemmin onkin kysytty, onko esimerkiksi posttraumaattisessa stressihäiriössä lopulta kyse enemmän fyysisestä vammasta. Pekka Pietilä muistutti esityksessään, että historiantutkimus saattaa redusoida tunteiden kokemusta liiaksikin kulttuuriseen näkökulmaan. Ns. neurohistoria pyrkii yhdistämään metodisesti neurotieteet ja kokemuksellisen, kulttuurisen lähestymistavan.

Esiin tuotiin myös yksilön vastuu omasta poikkeavasta käytöksestään. Jari Eilolan esityksessä käytiin läpi noituustapauksia, joissa vedottiin sairauteen oudon käytöksen syynä ja pyrittiin näin vapautumaan syytöksistä. Eräiden ihmisryhmien, kuten vanhusten ja lasten, kohdalla tunnustettiin myös luontainen ”heikko mieli”, joka helpommin altisti normeihin sopimattomalle tai rikolliselle käytökselle. Sari Katajala-Peltomaan esityksessä kuultiin, että keskiajalla demonisen riivauksen kohteeksi joutunutta henkilöä ei pidetty vastuullisena käytöksestään. Näin ollen myös suhtautuminen riivattuun oli pääasiallisesti myötätuntoista, ei niinkään pelkoa tai inhoa.

Tunteiden ja mielen sairauksien kuvauksissa tutkijalle ongelmallista on paitsi käytetty kieli ja sen muuttuneet merkitykset, myös kuvausten näkökulma ja yksipuolisuus. Tunteiden kokijaa ja ilmaisijaa on kuvattu tavallisesti tarkkailevan tai hoitavan tahon näkökulmasta. Valta ja status, sosiaaliset erot ja hoitosuhde ovat määrittäneet sitä, miten hoidon tai tutkimuksen kohteena olevaa henkilöä on kuvattu asiakirjalähteissä. Näistä lähteistä voi kuitenkin olla vaikea tavoittaa varsinaisia tunteita. Anu Rissanen kertoi Suomen 1900-luvun alkupuolen mielisairaanhoidosta ja siitä, miten potilasasiakirjoissa on kuvattu potilaiden tunteita – yleensä negatiivisiin tunteisiin keskittyen – ja pohdittu sitä, onko mielisairailla ylipäätään tunteita. Medikalisoituina ne voidaan kuvata vain ”käytöksenä” tai ”oireina”. Lähteiden ongelmista puhui myös Raisa Toivo, joka on tutkinut maallikkorukouksia tuomiokirja-aineistosta ja kertoi esityksessään siitä, miten tuomiokirjojen kaltaisista virallisuuteen pyrkivistä asiakirjoistakin voidaan tavoittaa syntiin, Jumalan tahtoon alistumiseen ja myötätuntoon yhdistettyjä käsityksiä ja tuntemuksia.

Between Body and Mind tarjosi mielenkiintoisia yhteisiä kysymyksiä ja yllättäviä vastauksia aiheista, jotka sivusivat toisiaan, vaikka koskivat hyvinkin erilaisia aikakausia ja kulttuureja. Tunteiden kokeminen yhdistää kiehtovalla tavalla nykyihmisen ja menneisyyden ihmisen, vaikka tavat selittää ja ymmärtää niitä ovat vaihdelleet ja vaihtelevat nykyisinkin kulttuurista toiseen. Emootioiden historiallisessa ja kulttuurisessa käsittelyssä on tilausta laajemmille, kokonaisuuksia ja kehityskulkuja selvittäville tutkimuksille.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s