Kun maailman täyttää pelko – lastensuojelun menneisyyden epäkohdat ja kaltoinkohtelu

 

Kirjoittaja: Johanna Koivisto

Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitos yhdessä sosiaalityön oppiaineen tutkijoiden kanssa toteutti Sosiaali- ja terveysministeriön tilaaman selvityksen lastensuojelun menneisyydestä. Selvityksen keskiössä oli ensimmäisen lastensuojelulain aika (1937–1983) ja sen aikana tapahtuneet epäonnistumiset: lasten kohtaama kaltoinkohtelu, fyysinen, henkinen ja seksuaalinen väkivalta eri muodoissaan. Selvitys toteutettiin haastatteluina, joihin halukkaat saattoivat vapaaehtoisesti ilmoittautua. Tutkijaryhmät jalkautuivat kentälle pareittain ja matkasivat halki Suomen ihmisten koteihin kuulemaan lapsuuden kertomuksia ja kokemuksia. 6.4.2016 julkaistu selvitystyön raportti perustuu 299 haastatteluun ja laajaan aikalaismateriaaliin.

Selvitystyön tavoitteina oli ensinnäkin tuottaa tietoa lastensuojelun menneisyydestä ja sen epäonnistumisista. Toisena tehtävänä oli tunnistaa ja tunnustaa epäonnistuminen ja tuoda se esille. Kolmantena tehtävänä oli nykyisen ja tulevaisuuden lastensuojelutyön kehittäminen: mitä menneisyydestä voidaan oppia.  Selvityksen tavoitteena oli kerätä kokemuksia useasta näkökulmasta. Suurin osa haastatteluun osallistuneista oli itse kaltoinkohtelua kokeneita, lapsuudessaan sijoitettuna olleita. Lisäksi haastattelimme parisen kymmentä työntekijää ja muutamia, jotka olivat tavalla tai toisella seuranneet sivusta sijoitetun lapsen kohtaamaa kaltoinkohtelua. Haastateltujen sukupuolijakauma säilyi pitkälle työn edetessä tasanumeroissa naisten ja miesten välillä. Lopulta naisia oli kuitenkin hienoisesti enemmän kuin miehiä (58 %). Suurin osa kokemuksista ajoittui 1950-1970-luvuille.

Selvityksen mukaan kaltoinkohtelua tapahtui monella tasolla. Kaltoinkohtelu saattoi olla rakenteellista, järjestelmästä johtuvaa, kuten esimerkiksi tietämättömyyttä siitä, mitä tapahtuu. Toisaalta lapsen perushoitoa, kuten vaatteista, ruoasta ja terveydestä huolehtimista saatettiin laiminlyödä. Väkivalta saattoi olla henkistä, fyysistä tai seksuaalista. Usein erilaiset kaltoinkohtelun muodot kietoutuivat yhteen, luoden lapselle epävarman ja ahdistavan elinympäristön.

Lapsuus oli ollut monilla hyvin rikkonainen, jo biologisessa perheessä. Monet kertoivat biologisen perheen ongelmista: köyhyydestä, sairauksista, alkoholi- ja päihdeongelmista, avioerosta ja monista muista ongelmista, jotka lopulta johtivat sijoitustapahtumaan. Toisaalta sijoituksen syy saattoi olla suojelukasvatuksellinen ja johtua esimerkiksi koululintsaamisesta, alkoholikokeiluista tai lievistä rikoksista. Yhteistä kertomuksille oli, että sijoitustapahtuma saattoi tulla yllättäen ja harvalle kerrottiin mitä seuraavaksi tapahtuu. Tietämättömyys omasta elämästä oli yksi rakenteellisen väkivallan muodoista, josta moni haastateltava kertoi. Heille ei kerrottu mitä tapahtuu seuraavaksi, minne lapsi joutuu, tai koska sieltä voi päästä pois. Toisaalta myöskään sijoituspaikan vaihtoja tai sijoituksen päättymistä ei aina alustettu millään tavalla. Keskimääräisesti laskettuna sijoituspaikkoja oli 2,7 / lapsi, mutta joillakin sijoituspaikkoja saattoi olla useitakin kymmeniä. Maantieteellisesti sijoituspaikat saattoivat vaihdella suurestikin. Hämmennys oli suuri, kun tuttu elinpiiri vaihtui aivan toisenlaiseen, esimerkiksi kaupungista maaseudulle.

Sijoittamisen tavoitteena oli taata lapsille turvallinen lapsuus. Selvitystyö osoittaa, että näin ei aina käynyt ja lapsi saattoi joutua väkivaltaiseen ympäristöön niin perheessä kuin laitoksessakin. Ruumiillinen kurittaminen oli aikanaan arkipäivää monille lapsille, ja sijoitetut lapset saivat tästä osansa. Lapsen itsensä metsästä hakema Koivuniemen herra oli ahkerassa käytössä, usein ahkerammassa kuin perheen biologisten lasten kohdalla. Kurittaminen saattoi kääntyä brutaaliksi väkivallaksi ja olla ajoittain jopa systemaattista.

Väkivaltaa tapahtui toisaalta aikuisten ja lasten välillä sekä lasten kesken. Laitoksissa lasten väliseen väkivaltaan ei aina puututtu. Syyksi haastateltavat arvelivat sitä, että henkilökunta ei tiennyt asiasta tai heillä ei ollut halua tai välineitä puuttua väkivaltaan. Erityisesti koulukoteihin oli syntynyt väkivaltainen kulttuuri. Kaikki koulukodeissa olleet kertoivat väkivallasta, jota olivat joko itse kokeneet tai nähneet kohdistuvan toisiin. Lasten kesken oli myös seksuaalista hyväksikäyttöä aina seksuaalisesta vihjailusta rajuun seksuaaliseen väkivaltaan. Useimmiten tekijä oli uhriaan hieman vanhempi ja asemaltaa korkeammalla laitoksen hierarkiassa. Aikuisten tekemä seksuaalinen väkivalta taas oli pääsääntöisesti miesten tekemään ja tyttöihin kohdistamaa, mutta myös naiset olivat tekijöitä ja pojat uhreja.

Monet haastateltavista halusivat erikseen vakuuttaa, että puhuvat totta. Heidän kertomaansa kuunnellessa ajatteli lähinnä, että ei tämmöistä kukaan voi keksiäkään. Kertomukset herättivät usein ajatuksen siitä, kuinka ihmisten pahoinvointi ja silkka pahuuskin purkautuvat arkisissa tilanteissa, kohteenaan sille syytön lapsi.

Yksi leimaava piirre kertomuksille oli pelko. Pelko kehittyi sijoituspaikassa vähitellen, sillä harvalla oli luotettavia aikuisia ympärillä, joihin olisi voinut hankalissa tilanteissa tukeutua. Pelko lyömisestä, huutamisesta, koskettelusta, aikuisten välisestä väkivallasta ja esimerkiksi uskonnollisesta väkivallasta oli läsnä. Pelko ulottui joidenkin kohdalla myös kouluun, jossa sijoitettu lapsi kohtasi kiusaamista lasten tai opettajan taholta. Pelko sai haastateltavat varpailleen ja elämän epävarmuus näkyi myös aikuisuudessa. Haastateltavat kertoivat vaikeuksista luottaa toisiin ihmisiin. Pitkien ja pysyvien ihmissuhteiden luominen ei ollut helppoa aikuisenakaan. Sijoituksen jälkeen saattoi olla tilanteessa, ettei ollut ketään, joka auttaisi vaikean paikan tullen, koska biologiseen perheeseen ei ollut enää siteitä ja sijoituksen aikuiset eivät välttämättä halunneet olla enää tukena nuoren aikuisen elämässä. Luottamus itseen, muihin ja yhteiskuntaan oli monilla koetuksella.

Yksi merkittävä selvityksen tulos oli, ettei lasten sijoituspaikkoja valvottu lain edellyttämällä tavalla. Valvonta kehittyi tutkitulla ajanjaksolla parempaan suuntaan: valvontaa oli tiheämmin ja lapsi saattoi keskustella asioista yhä useammin kaksin sosiaalityöntekijän kanssa. Laitoksissa kuitenkin oli yleistä, että valvonta jäi pääasiassa keskusteluiksi laitosjohdon kanssa. Perheiden valvonta taas tarkoitti sosiaalityöntekijän tekemiä kotitarkastuksia, joissa keskusteltiin perheen kanssa. Perheiden yksityisyys oli kuitenkin suurta, ja yhden vuosittaisen tarkistuskäynnin avulla oli vaikea havainnoida mahdollista kaltoinkohtelua. Lisäksi haastatellut kertoivat niin sanotusta kaksinkertaisesta kaltoinkohtelusta: joissain tapauksissa sosiaalihuollolla oli tieto, että lapsella on paha olla sijoituspaikassaan, mutta asialle ei tehty mitään.

Historiantutkijan näkökulmasta projekti oli äärimmäisen mielenkiintoinen sen ainutlaatuisuuden, merkittävyyden ja monitieteisyyden takia. Siinä missä aiempi kokemukseni aineiston keräämisestä tarkoitti arkistomateriaalin kokoamista, tässä projektissa kohdattiin tutkimuskohde oikeassa elämässä, ihmisenä. Vaikeiden asioiden käsitteleminen ja yksityisyyden suojaaminen ohjasi koko projektin kulkua. Haastatteluaineiston anonymisointi ja turvaaminen yksityisyydensuojan kunnioittamiseksi osoittautuivat tärkeäksi niin haastateltaville kuin tutkijaryhmällekin. Luottamus tutkijoiden ja haastateltavan välille ei syntynyt mutkattomasti, varsinkin kun monien kokemukset esimerkiksi virkamiehistä oli pääasiassa hyvin negatiivinen. Vaikka haastateltava sai vain palasen ihmisen elämästä, syntyi haastateltavan ja haastattelijan välille ainutlaatuinen parituntinen, jonka aikana ihmiselle annettiin tilaisuus – ehkä jopa ensimmäistä kertaa – kertoa kokemuksistaan, niin, että joku oli todella kiinnostunut ja valmis kuuntelemaan. Kunnioitus haastateltavia kohtaan oli tutkijaryhmän sisällä todella valtava.

Raportin julkistamisen yhteydessä järjestettiin seminaari Lastensuojelun menneisyys  – entä tulevaisuus?, jossa keskusteltiin lastensuojelun tämän hetken tilaisuudesta ja siitä, mitä menneisyydestä voisi oppia. Raportti herätti runsasta kiinnostusta lastensuojelun ammattilaisten keskuudessa. Monet olivat yhtä mieltä siitä, että raportissa esiin tulleet kaltoinkohtelut eivät olleet vieraita tämän päivänkään lastensuojelun työntekijöille. Ulkopuolisen silmin seurattuna jäi kuva, että lastensuojelussa riittää vielä runsaasti tekemistä, vaikka se toki on kehittynyt ja muuttunut vuoden 1983 jälkeenkin. Muutama päivä raportin julkistuksen jälkeen Vantaan kaupungin lastensuojelun työntekijät tekivät kantelun omasta työpaikastaan Aluehallintovirastolle. Kantelussa kerrottiin siitä, että lastensuojelun resurssit ovat vähäiset, ja se antaa mahdollisuuden siihen, että kertomukset menneisyydestä voivat toistua. Monet haastateltavista kertoivat haastatteluun osallistumisen syyksi sen, että he halusivat kantaa oman kortensa kekoon siinä, ettei kukaan lapsi nyt tai tulevaisuudessa kohtaisi samankaltaista väkivaltaa kuin he itse. Useat ottivat esille vuoden 2014 äitienpäivänä kuolleen Eerikan tapauksen, jossa lastensuojelun epäonnistuminen tuli ilmi traagisella tavalla. Ajatellen menneisyyttä ja tulevaisuutta, olisi aika pysähtyä miettimään, miten lasten elämää Suomessa voi turvata vielä paremmaksi. Selvitystyön ohjausryhmän puheenjohtaja Päivi Voutilaisen puhetta raportin julkistusseminaarissa lainaten: jokainen meistä voi ”Ymmärtää, hyväksyä, puuttua, kuulla, kuunnella ja olla läsnä”.

Koossa on nyt mielenkiintoinen aineisto, josta riittää tutkittavaa vielä moneen tutkimukseen. Toistaiseksi ei ole tietoa, milloin ja mitä aineistosta siirretään Yhteiskuntatieteelliseen tietoarkistoon tutkimuskäyttöön. Kaiken kaikkeaan koossa on arvokasta tietoa kokemuksesta, lapsuudesta, perheistä, sukupuolesta, tasa-arvosta, terveydestä ja hyvinvoinnista. Kunnioitus haastateltavia kohtaan ja eettisten periaatteiden noudattaminen täytyy kuitenkin aineiston kanssa muistaa joka hetkessä. Haastateltavat eivät kertoneet elämästään siksi, että niillä täytettäisiin keltaisen lehdistön sivuja sosiaalipornolla tai kauhistelulla.

 

Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja lasten kaltoinkohtelu 1937–1983

”Parisataa lasta ei ole kenenkään vastuulla” – lastensuojelun työntekijät tekivät kantelun omasta työpaikastaan Vantaalla

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s