STRONG IS THE NEW SKINNY  

Kirjoittaja: Tuomas Laine-Frigren

Tämän kirjoituksen aiheena on Viivi Rintasen sarjakuva Mielisairaalan kesätyttö (Suuri Kurpitsa, 2015). Rintasen teos herätti jo ilmestyessään paljon huomiota ja monet pitivät sitä jopa vuoden parhaana sarjakuva-albumina. Omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuva teos onkin poikkeuksellisen kiinnostava. Sen teemoja ovat kokemus mielenterveyden järkkymisestä, normaaliuteen liittyvät rajankäynnit ja inhimillinen kasvu. Erityisesti ruumiillisuuteen ja ruumiinkuvaan liittyvät tematiikat puhuttelevat ajankohtaisuudellaan.

Mielisairaalan kesätyttö kertoo parikymppisestä Vilmasta, joka menee kesätöihin sairaalan psykiatriselle osastolle. Vilma opiskelee kuvataiteen opettajaksi hyvässä taideyliopistossa, johon hän on päässyt suoraan lukiosta. Hän valmistelee kandintyötä, jonka pitää olla ”feministinen, älykäs ja yhteiskunnallinen”. Sellainen hän myös itse haluaa olla.

Vilman lukemistoon kuuluu Judith Butlerin Gender Trouble (1990), sukupuolentutkimuksen moderni ja kriittinen klassikko. Vähintään yhtä ahkerasti Vilman käsissä kuluu kalenteri, johon hän tunnontarkasti kirjaa opiskelu- ja treeniaikataulunsa. Lukija ymmärtää, että Vilman suorituskeskeisyydessä on huolestuttavia piirteitä – mutta samaan aikaan jotain perin tuttua, ehkä jopa ajallemme ominaista. Taidekoulun ruokalassa hän ei yleensä syö muiden kanssa vaan nappaa pikaisesti mukaan take away -aterian.

Vilman tietokoneen käyttäjätunnus on hänen painonsa 15-vuotiaana. Hän rakastaa numeroita ja kirjaa ylös kilot, sentit, vitamiinit, hiilarit, toistot ja eurot. Eettinen maksiimi opiskelijataloudessa: olet mitä syöt. Vilmalle vahva aikuinen naiseus on järkähtämätöntä itsestään huolta pitämistä, fyysistä ja henkistä staminaa ja toisaalta impulsiivisuuden ja tuhlaavaisuuden välttämistä. Rikkinäisen kodin ja alkoholistiäidin vaikutuspiiristä irtautuneen nuoren naisen feminismi on ankaraa. Yläasteella hän ei halunnut olla naisellinen nainen, sillä se yhdistyi hänen mielestään heikkouteen ja alistuvuuteen. Nyt hän haluaa olla nainen, mutta omalla tavallaan.

Psykiatrisella osastolla Vilma työskentelee siivoojana. Osaston pintapuolisen rationaalisuuden vaikutelman alla kuhisee jotain vaikeasti hallittavaa ja emotionaalisesti raskasta. Hiljaa huoneissaan nyyhkyttävät potilaat. Käytävillä laahustavat hiljaiset hahmot, jotka ”näyttävät pyjamissaan isin ja äidin väliin haluavilta lapsilta”. Kontrasti taukotiloissa pullaa ahmiviin hoitajiin on suuri – varsinkin tarkasti syömistään kontrolloivan Vilman näkökulmasta. Vilma tuntee samastuvansa potilaisiin, joista hänet erottaa vain psykiatrisen diagnoosin puuttuminen.

Miten olla yhtä aikaa taiteellisen luova ja laskea tarkkaan jokainen hetki ja siirto. Hygienian ammattilaisena Vilma kokee olevansa omimmillaan, sillä lian hallinta on tarkkaa puuhaa, mutta samalla hän haluaa maalata mopillaan lattiaan ”rentoja kahdeksikkoja”. Itsensä kehittäminen vaatii mekaanista toistoa, mutta taideopiskelijan on kyettävä maalaamaan myös suuria linjoja.

Vilma siivoaa osastolla kolme kesää ja kamppailee samalla oman hulluutensa kanssa. Lukija aistii tämän kamppailun ja sen ihon alle menevän kokemuksen vesiväritekniikalla viimeistellyn kuvamaailman synkkenemisenä. Lopulta peilistä heijastuu luurangonlaiha mutta omasta ruumiistaan ja sen hulluudesta itsevarmemmin kiinnipitävä nuori nainen, joka on luodannut sairauden ja terveyden hämäriä rajoja mutta samalla tullut tietoisemmaksi siitä, kuka on. Teos ei kuitenkaan tarjoa ratkaisua saatikka lunastusta: Vilman tulevaisuus jää avoimeksi.

”Hoitajia ei haittaa, että kuulen mitä he puhuvat”

Mielisairaalan kesätyttö kuvaa paikoin kriittisesti psykiatrisen osaston arkea.  Viittauksenomaiset huomiot osaston hoitohenkilökunnan välisistä keskusteluista välittyvät sosiaalisesti ulkokehällä olevan laitoshuoltajan näkökulmasta. Vilma kokee – näkee, kuulee ja haistaa – ”mieliksen” toiminnasta jotain sellaista, jota pintapuolinen rationaalisuus ei paljasta.

Laitoksen sisäiset hierarkiat ja roolit rakentuvat jokapäiväisessä kanssakäymisessä. Vilma pohtii hierarkioiden tunnusmerkkejä ja ilmenemismuotoja. Ne tulevat näkyviksi arkisissa kohtaamisissa käytävillä, eleissä, käytetyssä kielessä ja habituksissa. Kuten Vilma toteaa, vain toinen laitoshuoltaja, Sirkka, muistaa kesätytön nimen, ja erityisesti lääkäreille käytävällä tervehtiminen tuntuu olevan ylittämättömän vaikeaa. Myös pukeutumisella on merkitystä, sillä ”hygieniasyistä vain siivoojilla on työasu”. Kaikilla on potilaista oma mielipiteensä ja diagnoosinsa, toisilla tieteellisempi, toisilla enemmän persoonallisuuteen ja henkilökohtaiseen moraaliin kohdistuva.

Lattiaa luuttuava Vilma osuu paikalle, kun hoitajat käyvät keskustelua yhden potilaan, Jokisen, ongelmallisesta unirytmistä. Jokinen valvoo yöt. Hän ei ole hereillä ”ihmisten aikoihin”, eikä siten noudata osaston unirytmiä. Yksi hoitajista ehdottaa ”tiukempaa linjaa”, kenties jonkin käyttötavaran tai vapauden määräaikaista kieltoa vastauksena miehen taipumattomuuteen.

Vilman saapuessa hoitajat hiljenevät. Vaikuttaa siltä, että pikainen hoitopalaveri keskeytyy siksi, että Vilma ei saa kuulla miten potilaan käyttäytymistä kontrolloidaan. Ehkä Vilman läsnäolon ansiosta Jokiselta ei kiellettykään mitään? Vai onko sittenkin kyse työntekijöiden välisten sosiaalisten erojen osoittamisesta. Juoruaisiko siivooja suunnitelman potilaalle? Kertoisiko hän kuulemastaan kotona poikaystävälle?

Vilma kohtaa osastolla samoja ennakkoluuloja ja ”paskanjauhantaa” kuin ulkona yhteiskunnassa. Hoitajat juoruavat ja tekevät pilkkaa hoidokkien oireilla ja ulkomuodolla. Hoitaja Olli kuulee anorektisen Venlan viillelleen rintojaan ja ihmettelee, ”mitä viiltelemistä niissä on (mongoloidille ne kyllä kelpaisivat)”. Aivan kuin yrittäen kompensoida epäonnistunutta ja julmaa huumoriaan hän jatkaa: ”totta se on: kun yksi viiltelee, niin kaikki luulevat saavansa viillellä.”

Ollin hahmossa tietämättömyys ja ennakkoluulot yhdistyvät laitoshoidon kasvottomuuteen. Potilaan asuun pukeutuessaan osastolle tulevat ovat vaarassa menettää yksilöllisyytensä. Tässä suhteessa kiinnostava hahmo on Fuad. Muslimimaasta Suomeen muuttanut Fuad kärsii pahoista vainoharhoista ja pelkää, että häntä seurataan. Hoitajille kenties traumatisoituneen muslimin saapuminen osastolle on jo uutinen sinänsä. Samoihin aikoihin osastolle kirjautuu vielä HIV-positiivinen. Maahanmuuttaja, hullu, seksuaalisesti epämääräinen – moninkertaista toiseutta. Vilma yrittää selittää Ollille, että HIV ei tartu kosketuksesta, mutta tämä ei ole vakuuttunut, ja vieläpä luulee, että Fuad on tuo viruksen kantaja.

Rintanen kuvaa hoitajien ja hoidettavien välistä suhdetta myös ruoan ja ruokahuollon kautta. Hoitajat vaativat hoidokeilta ruokakuria, vaikka samaan aikaan ”mässäilevät” itsekin epäterveellisesti vapaahetkinään. Monilla potilailla tuntuukin olevan syömiseen liittyviä ongelmia. Yksi heistä on anorektinen Mirja, jonka sängystä ja sängyn alta Vilma joutuu jatkuvasti korjaamaan jäätelö- ja karkkipapereita. Siivotessaan ruokalinjaston ympäristöä Vilma todistaa hullun tilanteen, jossa hoitaja sangen geneerisesti kehottaa Mirjaa ottamaan itseään ”niskasta kiinni” ja ”järjen käteen” ja syömään tarjolla olevaa terveellistä, monipuolista, tasapainoista ja ravitsevaa kotiruokaa.

Neuvot tuntuvat menevän täysin ohi korvien, kun ruokalinjastolle laahustavan Mirjan lusikka kilahtaa kiviselle lattialle, eikä tämä enää löydä sitä. Hoitajan puhe on kuin suoraan ravitsemustieteilijän oppikirjasta, jonka populaari versio on melkein itsestään selvästi sisään rakentunut meihin moderneihin terveyskansalaisiin. Tästä lähtee liikkeelle myös kuvaus Vilman syömishäiriöstä ja sen yhtymäkohdista vallitseviin fyysistä terveyttä koskeviin ideoihin ja ihanteisiin. Miten syntyy tilanne, jossa fyysistä näläntunnetta ei koskaan koe mutta silti ajattelee ruokaa koko ajan?

“Train insane or remain the same”

Mielisairaalan kesätytön yksi keskeinen ulottuvuus on kuvallisesti välittyneen vartalo- ja terveysihanteen kommentointi. Rintanen vyöryttää lukijan silmille viime vuosina verkossa ja sosiaalisessa mediassa yleistynyttä terveysdiskurssia. Tässä kielenkäytössä hulluna treenaamiseen kuuluu tervettä kipua, sillä kipu on tie pois heikkoudesta ja vääränlaisesta ruumiista. Toisaalta halu (craving) määritellään jonkin kielletyn haluamisena. Love doesn’t need handles on Vilman kuntosalin ikkunan mainosjuliste. Hänen lempiohjaansa salilla on Salla, sillä hän jos kuka osaa motivoida: ”oksentaminen ja pyörtyminen on sallittu, luovuttaminen ei!”

Vilman tapauksessa vaikuttaa selvältä, että juuri suorittajat voivat helposti joutua tämän myös terveysfasismiksi kuvatun tendenssin kurimukseen. Terveen ja vahvan (nais)vartalon määrätietoista kultivointia ja siihen liittyvää ruokakulttuuria on kuvattu irtautumiseksi sairaalloista laihuutta ihannoivasta ja jopa itsetuhoa glorifioivasta kuvastosta. Yhtä lailla voidaan väittää, että myös FITSPO vaatii, moralisoi ja sättii kannustaessaan julkaisemaan verkossa kuvia jokaisesta ’puhtaasta’ ateriasta ja välittäessään ajatusta kivun ’seksikkyydestä’ ja läskin häpeällisyydestä. Näin jokainen ruokavalinta osana henkilökohtaista elämänprojektia käy omanarvontuntoon. Kuvaavaa on, että psykiatrisia diagnooseja suosivalle ajallamme on tarjota myös tälle ongelmalle oma ammattiterminsä.

Rintanen ei kuitenkaan syyllisty yksinkertaistuksiin. Hänen päähenkilönsä on kompleksi persoonallisuus eli ihminen. Vilmalla on monenlaisia paineita, mutta hän on myös feministi. Hän kokee, että hänen vartalonsa ei ole ikinä kuulunut hänelle itselleen. Aina on kyse jonkun toisen miellyttämisestä, hän avautuu hämmentyneelle poikaystävälleen.

 

”Voisiko olla yksi vitun päivä kun ei puhuta vitun laihduttamisesta”

Kuten Soile Kontio Nörttitytöt-blogissa kirjoittaa, Vilman tarinassa on kyse myös henkilökohtaisesta kasvusta ja itsenäistymisestä. Taustalla kummittelee epävakaa ja itsekin anoreksiasta kärsinyt alkoholistiäiti, joka on kieltänyt tyttärensä neljästi ja hajottanut perheensä kahdesti.

Jouluna isän uusioperheen luona vieraillessaan Vilma selailee vanhoja päiväkirjamerkintöjään, laihdutusmuistiinpanoja ja treenivihkoja. Yläasteella kaikki laihduttavat, joku koulussa jakaa herneenkin kahtia. Yhdessä ruokaileminen joulupöydässä ahdistaa, kun kaikki puhuvat ruoasta, ruokakontrollista ja kalorien laskemisesta. Vilma muistaa lapsuuden valokuvan, jossa hän söi veljensä kanssa nakkeja ja ranskalaisia suupielet ketsupissa.

Jouluna tapahtuu tärkeä itseä koskeva tajuaminen. Vilma on kuullut jonkun sanoneen, että syömishäiriöisen mielikuva itsestä on liian realistinen, sillä normaali ihminen silottelee itsensä ja luonteensa parhain päin. Vilmasta tämä on järkyttävä ajatus. Tarkoittaahan tämä sitä, että jo lapsena hän oli ymmärtänyt totuuden: sekä hänen luonteessaan että ulkonäössään oli todellakin korjattavaa. Hän oli niin kauhea kuin uskalsi ajatella, ehkä jopa kauheampikin.

Vilmalle laihduttamisessa oli myös pyrkimyksestä olla pienempi, sillä näin hän veisi vähemmän tilaa. Tämä oli sekä eettistä ja ehkä myös ekologista, muille antamista väestöräjähdyksestä kärsivässä maailmassa. Näin lihavuus oli ”syntiä” ja laihduttamalla epätäydellisyyttä saattoi kompensoida. Mutta yllättäen, kirjoittaa Vilma nyt päiväkirjaansa, hävisivät myös lihakset ja lopulta myös mieli. Hän koki tyhmenevänsä. Hän ei ollut enää luova ja taipuvainen, vaan jännittynyt, kylmä, hermostunut ja epäystävällinen. Osoittautui, että ruumis ja mieli olivat erottamattomasti yhteydessä toisiinsa ja että sairauden ja terveyden välinen raja oli hämärä ja häilyvä.

 

LOPUKSI

Hulluuden historian tutkimuksessa (history of madness) on viime aikoina puhuttu paljon potilaan näkökulmaa (patient’s view) korostavasta tutkimusotteesta. Kuten Mielisairaalan kesätyttö hienosti osoittaa, potilaan kokemuksen tuominen analyysin keskiöön tarkoittaa sekä yksilön äänen etsimistä että laajempien institutionaalisten, kulttuuristen ja rakenteellisten tekijöiden huomioimista. Näin ennen kaikkea siksi, että kaikki nämä tiivistyvät yhteiskunnallisessa yksilössä, joka potilaan roolin ohella on monissa laitoksen ulkopuolisissa sosiaalisissa suhteissa elävä ja hengittävä persoonallisuus.

Tieto teoksen omaelämäkerrallisuudesta tuo merkityslisän. Piirtämällä oman rujon kuvansa ja heijastamalla sen lukijan eteen Rintanen panee itsensä likoon. Kyse on merkittävästä teosta – myös muiden tällaisten hulluuden kokemusten kanssa painiskelevien kannalta. Omaelämäkerrallisuus herättää myös kysymyksiä. Onko teos ollut tekijälleen terapeuttinen prosessi? Mitä hänelle nyt kuuluu?

Viivi Rintanen jatkaa tosielämän mielenterveystarinoiden piirtämistä blogissaan Hulluussarjakuvia Omaan kokemukseensa vedoten hän haluaa antaa hulluille äänen: ”täällä määräämme me, joita harvoin kuunnellaan, olemmehan järjiltämme.” Kuten Rintanen toteaa, hän haluaa sarjakuvissaan näyttää mielenvikaisuuden monet kasvot; hulluus ei ole vain diagnoosi ja ennen kaikkea se ei ole haukkumasana. Aloite on erittäin arvokas.

Se on kiinnostava myös siksi, että se puhuttelee suoraan humanistisesti orientoitunutta terveystutkimusta, joka on kiinnostunut sairauden, terveyden, yhteiskunnan ja kulttuurin monitasoisesta vuorovaikutuksesta. Rintanen asemoi itsensä vahvasti osaksi tätä dynaamisesti kehittyvää tieteellisen ja myös taiteellisen toiminnan kenttää, josta esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa näyttelijä-ohjaaja Jussi Lehtosen vankiloihin suuntautunut kiertuetoiminta tai Jyväskylän yliopistossa toimivan Kulttuurisen mielenterveystutkimuksen verkoston ja SKS:n yhteistyössä järjestämä mielisairaalamuistojen keruu.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s